keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Selluliittia ja närästystä

Kiinnostuin naistenlehdistä joskus 13-vuotiaana. Istuin kotipaikkakuntani kirjastossa ja luin Me Naisia, Annaa, Jaanaa, Hopeapeiliä ja mitä näitä nyt olikaan kannesta kanteen.

Opin paljon naisena olemisesta. Opin myös käsitteet selluliitti ja närästys, joita en tosin kumpaakaan tuntenut. Päätin teini-ikäisen varmuudella, että kumpaakaan minulle ei tule.

Kumpikin tuli sittemmin tutuksi ensimmäisen raskauden myötä. Närästys katosi synnytykseen, mutta selluliitti jäi. Sitä on vaan pitänyt oppia sietämään, koska se ei katoa millään.

Ja nyt on närästyskin palannut, ilman raskautta. Polte rintalastan takana on sietämätöntä.

Laihduttaminen on nyt aloitettava, koska en halua 50-vuotistarkastuksessa kuulla terveydenhoitajan suusta, että painoa olisi hyvä pudottaa.

Ylipainoa on nyt 10 kiloa. Tästä se lähtee, jo ennen uutta vuotta.



keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Muutos

Kirjoitin kuumista aalloista ja muista vaihdevuosivaivoista elokuussa. Tilanne on nyt muuttunut parempaan suuntaan: aallot ovat kadonneet.

En tiedä, johtuuko se sään viilenemisestä vai kenties siitä, että aloin kokeeksi syödä Femisoijaa, joka sisältää kasviestrogeenejä. En ole vaihtoehtohoito- tai luontaistuoteuskovainen, joten en todellakaan ala omiin kokemuksiini perustuen väittää sen tehosta yhtään mitään.

Femisoijasta ei kuitenkaan ole mitään haittaa, ja jotain vastaavaa joka tapauksessa laittaisin aamujugurttiini, joten aion jatkaa sen syömistä.

Olen viime aikoina nukkunutkin paremmin kuin pitkiin aikoihin, mikä tosin johtunee muutoksista työpaikalla.

Paino vain sen kun nousee, enkä tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Toisaalta olisi ihanaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja lakata kaihoamasta parikymppisen vartaloa. Toisaalta ylipaino on iso terveysriski, ja haluaisin tehdä sen mitä itse voin oman terveyteni eteen nyt, kun se on vielä mahdollista.

Ruokavalioni ongelmat ovat liiassa herkuttelussa.






sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ystäväni

Viime viikonlopun vietin toisella paikkakunnalla asuvan ystäväni luona. Esikoinen ihmetteli kerran, että miten me kaksi olemme koskaan voineet ystävystyä, kun olemme niin erilaisia.

Ehkä juuri sen takia.

Olemme tunteneet ystäväni kanssa toisemme 9-vuotiaasta lähtien. Olimme rinnakkaisilla luokilla kotipaikkakuntamme ala-asteella 70-luvulla. Hänen äitinsä oli minun opettajani.

Emme kuitenkaan ystävystyneet vielä tuolloin, vaan löysimme toisemme vasta lukiossa. En muista yksityiskohtia, mutta vähitellen meistä tuli yhdessä ja erikseen osa isompaa, yhdessä viihtyvää porukkaa, jossa oli sekä tyttöjä että poikia.

Porukka on pitänyt yhtä siitä lähtien. Kun lapset olivat pieniä, tapaamiset olivat satunnaisempia, mutta nyt, kun useimpien lapset ovat jo vähintään teini-iässä, tapaamme koko porukka pari kertaa vuodessa. Pienemmissä porukoissa ja vähemmällä suunnitellulla näemme useammin.

Ystäväni ja minä hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme. Hän kutsuu minua hyväntahtoisesti ankeuttajaksi, ja minä puolestani pyörittelen silmiäni hänen epäjärjestelmällisyydelleen.  Hän löysi puolison, joka on onneksi täsmälleen samanlainen, ja luultavasti lapsistakin tulee vanhempiensa tyylille uskollisia. Kukaan ei perheessä kärsi, joten asiat ovat oikeasti hyvin, vaikka kaikki on lähtökohtaisesti hukassa, myöhässä ja rikki. Lapset ja työasiat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat. 

Ystäväni on asunut Suomen lisäksi kahdessa muussa maassa, ja sama kaaos seuraa häntä paikasta toiseen. Hän luo kaaoksen ympärilleen vartissa, sillä kaikki putoaa hänen käsistään siihen missä hän sattuu sillä hetkellä olemaan ja siihen se jää. Kun hän on ollut kylässä, kuljen ennen hänen lähtöään koko kotini läpi ja keräilen hänen omaisuutensa. Muuten puolet siitä jäisi meille.

Hän on tutkija, mutta hänestä olisi hyvin voinut tulla käsityöläinen tai taiteilija. Hän suhtautuu rennosti ja stressaamatta kaikkeen. Minä taas pompin seinille, jos on pienikin vaara siitä, että jokin menee pieleen tai suunnitelmat muuttuvat. Myöhästyminen on minulle kauhistus, ja siksi olen joka paikassa vähintään puoli tuntia etuajassa. Ystävä porhaltaa paikalle hyvässä lykyssä minuuttia ennen junan lähtöä ilman stressin häivääkään, ja vain tyytyväisenä siitä, että ehti sittenkin.

Jostain kumman syystä elämä silti sujuu ja asiat järjestyvät, vaikkei kaikki aina olekaan niin viimeisen päälle suunniteltua ja varmisteltua kuten minun elämässäni. Ystäväni asuu nykyään sentään samassa maassa kuin minä, mutta näemme ihan liian harvoin.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Mennyt marraskuu

Uuvuttava marraskuu on takana, kun tänään avasin joulukalenterin ensimmäisen luukun. En oikein edes tiedä, miksi voimat ovat niin lopussa. Ehkä ikäkriisi väsyttää. Tai se, että en ole (muka) ehtinyt hierojalle.

Liikunta on ollut ihan pakkopullaa. Aina tekisi mieli olla menemättä, ja turhan usein olen antanut periksi houkutukselle. Joskus olen pakottanut itseni, eikä ole jälkeen päin kaduttanut kuitenkaan.

Makeaa tekee mieli älyttömästi, enkä tiedä, mistä se kertoo. Olen yrittänyt saada painonpudotusta käyntiin, mutta niin on tahmeaa. Ylipainoa on vain muutama kilo, mutta kumman nopeasti ne saavat kavereita, jos ei koko ajan vahdi itseään, syömisiään ja liikkumisiaan. Liikunta ei tosin minua laihduta, mutta ehkä se vähän estää lihomasta.

Täällä viikolla tulee vuosi siitä, kun poliisi soitti ovikelloa ja kertoi läheiseni kuolemasta. Olen ottanut kyseisen päivän vapaaksi töistä. Tarkoitus on olla koko päivä liikkeellä, koska en usko, että pystyn olemaan kotona odottamatta, että summeri soi.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Start up

Minusta on tullut vanha ja kyyninen.

Olin ammattiini liittyvässä koulutuspäivässä, ja yksi sessio oli omistettu start up -yrityksille. Lavalla oli kuusi kolmikymppistä kollegaa, jotka työskentelivät pienissä, perustamissaan yrityksissä.  Alani on vahvassa murroksessa (kenpä ei...), työpaikat ovat tiukassa ja yt-neuvotteluja käydään siellä sun täällä. Ja aina joku saa potkut.

Nämä nuoret eivät olleet lannistuneet, vaan olivat ryhtyneet miettimään, miten voisivat ansaita elantonsa ammatissaan siitä huolimatta, että vakituista työsuhdetta jonkun toisen palveluksessa ei ole. He puhkuivat intoa ja puhuivat ja selittivät.

Minua ärsytti. Jo pelkästään heidän käyttämänsä kieli, joka sisälsi plattaa, koutsaamista, randomia, abouttia ja skreeniä.

Joskus olin itsekin kolmikymppinen ja työssä start up -yrityksessä, joskaan sitä ei sellaiseksi silloin sanottu. Muutin Tampereelta Helsinkiin sekuntiakaan epäröimättä, kun minulle tarjottiin työtä. 4-vuotias tyttäreni ja minä siirsimme elämämme Helsinkiin.

Olimme työpaikalla täynnä intoa ja teimme hyvää työtä, josta meille jopa maksettiin jotain. Palkkani oli suht pieni, mutta meillä oli hyvä työyhteisö ja kivaa työssä. Suunnittelimme tulevaa. Parhaimmillaan meitä oli kymmenen henkeä.

Sitten suurin asiakas sanoi sopimuksen irti. Yrityksen omistajat eivät löytäneet korvaavaa asiakasta, vaikka parhaansa yrittivät. Työt olivat yksittäisiä, eikä mitään kokonaisuuksia pystynyt enää tekemään. Töissä oli alakuloista, vaikka omistajat yrittivät parhaansa mukaan pitää hyvää ilmapiiriä yllä.

Minä jäin kuopuksesta äitiyslomalle. Kun palasin, minut lomautettiin saman tien. Töitä ei enää ollut. Omistajat eivät halunneet irtisanoa ketään, mutta minä pyysin, että minut irtisanottaisiin. Kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen löysin uuden työpaikan.

Melkein pyysin puheenvuoroa kertoakseni kokemuksistani, mutta en sittenkään. En halunnut lytistää. Toivon, että aika on nyt kypsä, ja nuoret yrittäjät onnistuvat siinä, missä me epäonnistuimme.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Hauraat kynnet

Kynteni eivät ole ikinä olleet kovin vahvat, mutta muutaman viime vuoden aikana ne ovat kurjistuneet entisestään. Niihin on tullut uria, jotka jakavat kynnen useaan osaan, ja kynsi helposti murtuu uran kohdalta. Vähitellen on ollut pakko alkaa kuljettaa viilaa mukana joka paikassa.

Olen kokeillut vaikka mitä. Olen syönyt lisäravinteita, ostanut kynsiä vahvistavia käsivoiteita, sivellyt kynnenkovettajia ja vaihtanut kynsiviilat lasisiksi. Turhaan.

Sitten puuttui sattuma peliin.

Minulla on huono tapa repiä kynnen reunoja. Kynsinauhat ovat kaikesta rasvaamisesta huolimatta kuivat, mikä ruokkii taipumusta. Jälleen kerran olin onnistunut repimään kynnen reunan vereslihalle ja hoidin sitä tuikitavallisella Bepanthenilla.

Kynsi alkoi ihmeekseni vahvistua ja kasvaa. Aloin sivellä voidetta kaikille kynsille joka ilta, ja kynnet ovat selvästi vahvistuneet ja kasvaneet. Kynsinauhatkin voivat paremmin.

Kannattaa kokeilla!

tiistai 16. syyskuuta 2014

Masennus tappaa

Läheiseni kuoli yllättäen viime joulukuussa. Poliisit soittivat illalla ovisummeria ja hyvin hellävaraisesti kertoivat uutisensa. Läheiseni oli löytynyt kotoaan kuolleena, sänkyynsä käpertyneenä. "Luonnollinen kuolema näillä näkymin", sanoi poliisi, joka istui vierelläni sohvalla.

Minä tiesin paremmin. Läheiseni oli sairastanut masennusta vuosia, aina puolisonsa yhtä yllättävästä kuolemasta lähtien.

Viime aikoina oli mennyt paremmin. Hän oli saanut vakituisen työpaikan koulutustaan vastaavalta alalta. Olimme samalla viikolla puhuneet puhelimessa kerrankin jostain muusta kuin hänen voinnistaan. Hän oli kuolinpäivänään ostanut pesukoneen. Vainajan löytänyt ystävä vakuutti, että kyse ei voi olla itsemurhasta. Polte ylävatsassani hellitti.

Hautasin läheiseni tietämättä, mihin hän kuoli.

Viime perjantaina posti toi kirjekuoren, jossa luki päällä "poliisi". Tällä kertaa ei onneksi lähetetty koko ruumiinavauspöytäkirjaa. Isän kuoleman jälkeen jouduin lukemaan monta sivua siitä, miltä alkoholistin sisällä näyttää.

"Itsemurha ja tramadolimyrkytys", kliinisessä kirjeessä luki.

11 vuotta yritin parhaani mukaan kannatella häntä, ja tämän hän itselleen teki.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Paapan puuliiteri

Pienet pölyhiukkaset pyörivät laiskasti auringon valossa, joka näkyy lautojen välistä ohuina siivuina. Ulkona on heinäkuinen helle, mutta liiterissä on aavistuksen verran viileämpää. Kuivuva puu tuoksuu. Maa paljaiden jalkojen alla tuntuu sahanpurulta, pieniltä puupaloilta ja puunkuorelta.

Keskellä liiterin lattiaa on pölli. Jos istun sille, jalkani eivät ylety maahan. Paappa on halonhakkuun päätteeksi paukauttanut pölliin kirveen. Siihen en saa koskea, vaikka mieli tekee. Terä tuntuu sormien alla viileältä ja sileältä.

Paappa on kasannut valmiit halot seinustalle niin korkeisiin pinoihin, etten yllä ylimpään halkoon. Paappa on niin paljon minua pidempi. Kun paappa ryhtyy lämmittämään saunaa, hän ottaa syliin täyteen halkoja, jotka hän työntää mustuneeseen kiukaaseen. Missään ei ole niin hyvät löylyt kuin paapan saunassa.

Sauna on pieni ja punainen. Katolla on savupiippu. Löylyhuoneen lisäksi on pesuhuone, jonka nurkassa on pata täynnä kuumaa vettä. Siihenkään en saa koskea. Paappa laittaa minulle vatiin pesuvettä, jonka hän sekoittaa jääkylmästä ja kiehuvan kuumasta. Veden hän on kantanut kaivosta. Kannen päällä on iso kivi, joka näyttää kilpikonnalta. En saa mennä lähellekään kaivoa.

Saunan jälkeen paappa kippaa vadista veden päälleni, ja minua naurattaa joka kerta. Se tuntuu niin erilaiselta kuin kylpy kotona kaupungissa. Paappa ei naura koskaan. Hän on vakava mies, jolta sotiminen vei halun nauraa jo kauan ennen minun syntymääni.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Otan osaa

Tänä aamuna itkin työmatkalla, eikä minulla tietenkään ollut nenäliinaa. Olin hetkeä aiemmin lukenut Facebookista tyrmäävän uutisen ystäväni puolison kuolemasta. Päivälleen tasan vuosi sitten yhteinen ystävämme kuoli 47-vuotiaana hivuttavaan tautiin, joten tämä oli ihan kohtalon ivaa.

Puoliso ehti sairastaa syöpää kokonaisen kuukauden. Minä sain tietää hänen sairaudestaan ystävältäni, joka halusi perua vierailuni heille. Diagnoosi oli saatu edellisenä päivänä, eikä kriisissä ollut perhe luonnollisestikaan jaksanut vierailua. Kahta viikkoa aiemmin kaikki oli ollut vielä hyvin.

Minä pahoittelin, toivottelin jaksamista ja lupasin palata asiaan myöhemmin syksyllä. En todellakaan tajunnut, että puoliso kuolee näin pian ja näin yllättäen. Kuvittelin, että hänellä on vielä toivoa, kun hoito käynnistyy ja se tehoaa.

Hoitoa ei ehditty edes aloittaa. 

Minulta on kuollut läheisiä viime vuosina poikkeuksellisen paljon. Kaikki he ovat olleet nuoria, perusterveitä ihmisiä, joilla olisi pitänyt olla elämää edessään. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Minä päätin vastedes huolehtia siitä, että elämäni ja asiani ovat siinä kunnossa, että voin lähteä koska vain.

maanantai 11. elokuuta 2014

Toisella kierroksella

Viikonloppuna ystäväni juhli häitään. Tuore aviopari järjesti juhlat kesämökillään, mikä oli onnistunut ratkaisu. Isolle pihalle oli varmuuden vuoksi pystytetty teltta ja katettu sinne pöydät. Vieraita oli viitisenkymmentä.

Juhlat olivat hääparin näköiset. Hyvää ruokaa, musiikkia omasta takaa, pieniä puheita ja mukavaa läsnäoloa. Olin niin iloinen ystäväni, morsiamen, puolesta. Puoliso täydentää häntä loistavasti.

Morsian erosi muutama vuosi sitten miehestään, jonka kanssa hänen ei (minun mielestäni) olisi pitänyt alun perinkään mennä naimisiin. Uuden miehen kanssa hän on selvästi onnellisempi, vapautuneempi ja ennen kaikkea rakastuneempi. Kyllä vaihtaminen joskus kannattaa.

Olen itsekin toista kertaa naimisissa. Ensimmäinen avioliittoni kaatui seitsemäntoista vuotta vuotta sitten viime kädessä miehen uskottomuuteen ja väkivaltaisuuteen, mutta olimme alun perinkin toisillemme ihan väärät ihmiset. Jos on täysin erilaiset arvot, asenteet ja toiveet, yhdessä samaan suuntaan katsominen ei vain onnistu.

Nämä taisivat olla viimeiset oman sukupolveni häät, joihin osallistuin. Ensi kesänä juhlitaan jo seuraavan sukupolven häitä, kun puolisoni kummityttö menee naimisiin. Se on jälleen yksi uusi etappi ikääntymisen tiellä.

maanantai 4. elokuuta 2014

Kuumat aallot

Vaihdevuodet lähestyvät vääjäämättä. Ensimmäinen selvä merkki oli se, että pari vuotta sitten kuukautiskiertoni piteni entisen 24 vuorokauden sijaan noin 45 vuorokauteen. Kuukautiset tulevat nykyisin noin kahden kuukauden välein.

Kiertoni oli vuosikausia kellontarkka, ja tämän epävarmuuden sietämisessä on ollut opettelemista . Koko ajan pitää olla suojat mukana, ja vuoto voi olla milloin vain. Viime kesänä elimistö meni ilmeisesti Kreikan valosta sekaisin, ja kuukautiset tulivat kahdesti saman kuukauden sisällä ja kestivät toisella kerralla kaksi viikkoa.

Nyt olen saanut riesakseni omituiset hikikohtaukset. Ensin luulin, että kyse on vain helteestä, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että kyseessä taitavat olla ne kuuluisat kuumat aallot. Toivottavasti nämä eivät tästä pahene.

Vanhenemisen huomaa myös ihossa selvästi. Ennen rasvaisuuteen taipuvainen iho on muuttunut kuivahkoksi. Ryppyjä ei vielä kauheasti ole, mutta iho on alkanut veltostua. Käsivarsiin on tullut tummia läiskiä, samoin kasvoihin.

Uusi riesa on myös virtsankarkailu, josta ei paljon kahvipöydässä viitsi keskustella, kun niin hävettää.

Ensimmäistäkään harmaata hiusta ei vielä ole, ja fyysinen kuntoni on luultavasti liikunnan ansiosta parempi kuin parikymppisenä. Silloin minusta ei olisi ollut juoksemaan puolimaratonia.

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Sorvin ääri

Olen kolmatta päivää loman jälkeen työpaikalla. Tästä tämä taas lähtee niin kuin monesti aikaisemminkin. Pari ekaa päivää menee vähän säätäessä ja miettiessä, mihin sitä juhannuksena jäikään. Sen jälkeen kaikki on taas selvää.

Läheisimmät työkaveritkin ovat jo palanneet, ja naapurihuoneista kuluu tasainen nakutus. Välillä joku pistäytyy ovella kysymässä mielipidettäni jostakin. Minulla on onnea, sillä työkaverini ovat mieleisiä ja mukavia ihmisiä. Olemme tehneet vuosia töitä yhdessä ja hitsautuneet toisiimme tiukasti. Tiedämme puolesta sanasta, mitä toinen ajattelee ja on aikeissa sanoa ja kaikesta voi puhua.

Tänä syksynä meitä odottaa muutos, koska yksi meistä on lähdössä opiskelemaan. Toivotan hänelle onnea matkaan, mutta ikävä tulee.

(Minäkin pääsin tentistä läpi, joten omat opintoni työn ohessa jatkuvat syyskuussa.)



lauantai 5. heinäkuuta 2014

Hääpäivä

Olemme puolison kanssa olleet tänään naimisissa 15 vuotta. Aika on kulunut hämmästyttävän nopeasti, vaikka eihän tässä vielä oikeasti pitkästä liitosta ole kyse. Luovuttamisen paikkoja on kyllä ollut, mutta jotenkin niistä päästy ohi ihan silkalla tahdon voimalla.

En saanut omasta lapsuudenkodistani kovin kummoista parisuhteen mallia. Vanhempani eivät osanneet käsitellä ongelmiaan alkuunkaan, vaan päinvastoin kehittivät jo olemassaolevista ongelmistaan uusia ja entistä pahempia.

En paljon tiedä isovanhempieni parisuhteista, mutta villi veikkaukseni on, että ongelmien kasaantumisen malli on peräisin sieltä. Äitini isä palasi sodasta alkoholistina (asia, josta on saanut puhua julkisesti suoraan vasta viime vuosina ja minun suvussani ei vieläkään) ja kuoli vähän päälle viiskymppisenä. Virallinen selitys on sydänkohtaus. Hänen muistoaan on suvussa huolella vaalittu, vaikka en ole hänen lapsiltaan kuullut hänestä oikeasti mitään hyvää.  Olin itse vuoden ikäinen, kun hän kuoli, eikä minulla ole hänestä ainuttakaan muistikuvaa.

Eno ryhtyi kerran muistelemaan, miten oli itse korjaamallaan vanhalla pyörällä vahingossa kaatanut vähän viljaa lakoon pellon reunaa ajaessaan. Sen sijaan, että isä olisi kehunut poikaa pyörän korjaamisesta ja yritteliäisyydestä, hän antoi selkään. Eikä kuulemma muutenkaan koskaan kehunut tai ottanut syliin. Moinen tosin ei ole tainnut olla Suomessa tapana 40-luvulla, joten ehkä isoisää ei voi tästä kauheasti moittia.

Isäni lapsuudenperheessä ei ollut vanhempien alkoholismia, mutta jotain muuta siellä oli pahasti pielessä. En vain koskaan saanut selville mitä, ja nyt kaikki potentiaaliset kertojat ovat kuolleet.

Parisuhteen koossa pitäminen, toisen kunnioittaminen ja huomioiminen on pitänyt ihan itse opetella. Ja se on yllättävän vaikeaa sen jälkeen, kun kiihkein rakastumisen vaihe on mennyt ohi ja toisen naama ärsyttää välillä erittäin paljon.

Meillä kummallakin on takana yksi kaatunut avioliitto, joten ehkä virheistään on kumpikin osannut ottaa oppia. Onneksi voi aina tehdä uusia virheitä;)

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Paluu alkuun

Tämä blogi sai alkunsa, kun tunnustin itselleni, että en ole onnellinen. Toistakymmentä vuotta kestänyt parisuhde oli keväällä yhteisen ajan puutteen vuoksi huonossa jamassa, ja tuntui, että en saa tästä sitä mitä kaipaan.

Tilanne on nyt parempi. Olen nostanut kissan pöydälle ja pari kertaa suorastaan kriisiyttänyt tilanteen, kun mikään muu ei tunnu tuottavan kaipaamaani muutosta.

Minulla on ihana ja hyvä mies. Ikävä kyllä hän ei tunnu ymmärtävän, miten paljon häntä välillä kaipaan.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Vuoden paras päivä

Tänään alkaa loma.

Mitään sen kummempaa ei ole suunniteltu. Mökki on ammattiyhdistyksen tuella vuokrattu viikoksi. Juuri sitä ennen (olen aikataulutuksen mestari) käymme perheen voimin Tukholmassa.

Pixabay
Olimme Tukholmassa viimeksi, kun lapset olivat 3-, 6- ja 12-vuotiaita. Nuorimmat olivat niin pieniä, että mahtuivat vielä samaan sänkyyn nukkumaan. Sen jälkeen olisi pitänyt varata kaksi hyttiä, mikä olisi tullut liian kalliiksi. Perhehyttiä emme koskaan onnistuneet saamaan, ja kyllästyin yrityksen ja erehdyksen menetelmällä sitä netistä etsimään.

Nyt meitä on enää neljä, kun esikoinen ei halua meidän kanssamme matkustaa.

Viimeksi kävimme Junibackenissa, mutta luulen, että lapset ovat kasvaneet siitä jo ohi. Taidamme mennä Abba-museoon.


maanantai 16. kesäkuuta 2014

Surkea juhlija

Olimme puolison kanssa viikonloppuna ystäväpariskunnan tyttären rippijuhlissa. Kyseinen perhe on aina pitänyt juhlimisesta ja panostanut niihin. Ei mitään pröstäilyä tai överiä, vaan tyylikästä vaivannäköä ja rento tunnelma.

Pääsin elämäni ensimmäistä kertaa istumaan pitkään 50 hengen ruokapöytään. Tarjottavat tulivat ravintolan puolesta, joten kokkaamisen sijaan perhe oli panostanut musiikkiesityksiin. Isä piti lapselleen kauniin puheen, joka oli vähän väliä katketa liikutuksesta. 

Rippilasta kehuttiin muutenkin paljon, missä on tapahtunut selkeä muutos minun nuoruudestani. Silloin ei koskaan kehuttu ketään, ja pahaa pelkään, että olen omassa äitiydessäni syyllistynyt kehumattomuuteen. Vaikea toimia muuten, kun malli on mikä on.

Minä inhoan juhlien järjestämistä, vaikka mielelläni käyn muiden juhlissa. Stressaan pakollisista perhejuhlista ihan älyttömästi, ja itse juhlissa olen kireä viulunkieli, joka ei pysty hetkeksikään pysähtymään ja rentoutumaan. Olen onnellinen, kun kotikutoiset juhlamme ovat ohi.

Ensi vuonna keskimmäinen pääsee ripille, ja minä täytän 50 vuotta. Rippijuhlat järjestetään, totta kai, mutta omia synttäreitä en ole ollut aikeissajuhlia. Inhoan keskipisteenä olemista, enkä luultavasti kestäisi kuulla itsestäni kauniita asioita, joita vieraat olisivat pakotettuja lausumaan.

Nyt mietin, että pitäisikö sittenkin järjestää juhlat ja kutsua sinne sukulaisten lisäksi ystäviä ja työkavereita.  Voisiko juhliminen olla sittenkin kivaa?

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Palkkapäivä

Keskimmäinen lapseni saa tänään ensimmäisen oikean palkkansa. Saa nähdä, onko siitä senttiäkään jäljellä enää iltapäivällä.

Minullakin on palkkapäivä. Palkan yhteydessä tuli myös lomaraha, joten sain kerralla tavallista enemmän rahaa. Suurin osa meni saman tien kuin tulikin.

Olen onneton rahankäyttäjä. Olen ollut sitä niin kauan kuin muistan. Mitään maksuhäiriöitä en ole koskaan onnistunut hankkimaan, mutta ylimääräistä rahaa en juurikaan ole elämäni aikana kyennyt keräämään. Kaikki menee mitä tuleekin.

En mielestäni edes tuhlaa. En ostele vaatteita tai meikkejä tolkuttomasti, vaan tiukkaan tarpeeseen. En sisusta tai matkusta tai syö ulkona. Silti raha vain katoaa.

Asuminen on kallista, ja lasten harrastukset maksavat. Esikoinen muutti pois kotoa vajaa vuosi sitten, ja hänelle minun ei juurikaan tarvitse antaa rahaa. Hän on tienannut taskurahansa itse 16-vuotiaasta lähtien ja on koko ajan käynyt opiskelujen ohella töissä.

Säästämiseksi voitaisiin mieltää asuntolainan maksu, koska sijoitushan tämä on. Kun keskimmäinen muuttaa muutaman vuoden päästä pois, myymme tämän ja muutamme pienempään. Ehkä siinä kohtaa tulee tilaisuus realisoida sijoitusta...

Minulla on myös kolmekymppisenä ottamani eläkevakuutus, jossa on tällä hetkellä noin 12 000 euroa. Sen lisäksi minulla on rahastosäästöjä, jotka tosin jouduin remontin vuoksi realisoimaan keväällä.

Perintöjä ei ole tulossa. Olen ollut omillani parikymppisestä lähtien, ja vanhempien kuolemasta on lähes 20 vuotta.



tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kesäloma

Ensi viikolla alkaa kesäloma. En tiedä, miten sitä joskus nuorena jaksoi ensin opiskella koko talven ja sitten kesällä tehdä töitä. Laiskottelusta tuli aina huono omatunto.

Olen ollut työelämässä yli 20 vuotta, ja palkalliset kesälomat ovat siinä ylivoimaisesti parasta. Olen tyytyväinen viiden viikon lomani pituuteen, ja yleensä jo vikalla viikolla alan kaivata töihin.

Viime kesänä olimme perheen kanssa kaksi viikkoa Kreikassa. Tänä kesänä moiseen ei ole varaa, koska teetimme remontin kahdessa huoneessa. Sen sijaan lomailemme kotipaikkakunnalla ja tutuksi tulleella vuokramökillä, jonka vuokrasta ammattiyhdistykseni maksaa osan.

Omaa mökkiä ei ole, koska ei ole rahaa sitä ostaa, eikä kumpikaan ole sellaista perinyt. En ole ihan varma, haluaisinkokaan ihan omaa mökkiä. Sitten pitäisi ostaa auto, että sinne pääsisi, ja me olemme valinneet autottomuuden. Viikon mökkeilyä varten vuokraamme auton. Se tulee verrattoman paljon halvemmaksi kuin auton omistaminen.

Vuokramökki ei myöskään ole työleiri. Mitään ei tarvitse tehdä. Lapsetkin ovat jo niin isoja, että heidänkään peräänsä ei tarvi kattoa. Makaan keinussa ja luen kirjaa. Samaa tein viime kesänä Kreikassa, jossa tosin saattoi olla varma siitä, että aurinko paistaa.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

30 vuotta sitten

Uskomatonta, että omasta ylioppilaaksi pääsystäni on tosiaan jo 30 vuotta.

Olin lauantaina rakkaan ystäväni tyttären lakkiaisissa. Ystävä kuoli viime syksynä sairauden murtamana kuten tavataan sanoa. Hänen sairautensa ja kuolemansa oli minulle kova paikka, mutta vielä kovempi se on tietysti ollut hänen miehelleen ja kolmelle lapselleen.

Tytär oli äitinsä kuolemasta huolimatta suoriutunut lukiosta ja kirjoituksista hienosti. Katselin häntä ja mietin, olimmeko mekin 30 vuotta sitten yhtä kauniita ja onnellisia. Ja ennen kaikkea mietin, että mihin 30 vuotta on hurahtanut.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Äidin tyttö

Esikoisellani, pitkällä ja kauniilla 20-vuotiaalla tyttärelläni, on tänään pääsykokeet kotikaupungin yliopistoon. Hän päätti niin myöhään viime keväänä ottaa yo-paperit, että hakuajat olivat jo menneet umpeen. Siksi hän on viettänyt tämän vuoden kansanopistossa ja työtä tehden.

Kotoa hän muutti viime elokuussa, ja muutto on tehnyt ehdottoman hyvää suhteellemme. Pinna alkoi nimittäin kiristyä puolin ja toisin...

Tytär on saanut jo yhden opiskelupaikan, mutta se ei ole kotikaupungissa. En haluaisi päästää häntä vieraalle paikkakunnalle, joten toivon, että hän onnistuu tänään.

Pääaine ei ole se, mitä hänelle ehdotin, mutta ei onneksi sekään, jota hän itse ihan ensimmäisenä ajatteli. Vaikka kannatankin lämpimästi akateemista sivistystä ihan sen itsensä takia, realisti minussa valitettavasti ajattelee myös työllistymistä. Ylempi korkeakoulututkinto ei ole enää vuosiin taannut työpaikkaa.

Tytär ei tulevaa työpaikkaa mieti ja hyvä niin. Tunnistan hänessä paljon parikymppistä itseäni. Mennään fiiliksellä opiskelemaan sitä, mikä eniten kiinnostaa!

tiistai 20. toukokuuta 2014

Ei oppi ojaan kaada

Olen aloittanut opiskelun avoimessa yliopistossa. Edellisistä yliopisto-opinnoistani on lähemmäs 20 vuotta.

Elämäntilanne on vihdoin sellainen, että minulla on mahdollisuus istua iltaisin luennoilla pari kertaa viikossa. En ole mikään suorittaja, joten en ole viitsinyt edes miettiä mitään opiskeluja, kun huushollissa on kolme alaikäistä lasta. Työssä on riittävästi haastetta.

Talvella huomasin istuvani yhä useammin iltaisin yksin kotona ja tuijottavani televisiota. Muu perhe oli ties missä. Työni osaan niin hyvin, että harvoin tulee mitään vähänkään ylivoimaista eteen.

Vietin aikoinaan elämästäni lähes kymmenen vuotta yliopistossa. En alun perinkään asettanut itselleni mitään valmistumisaikataulua, mutta lama ja esikoisen syntymä pidensivät opiskeluaikaa. Opiskelusta ehti tuossa ajassa tulla elämäntapa, ja ainoa asia, minkä oikeasti osasin.

Valmistuttuani olin kauhuissani, koska en oikeasti osannut mielestäni mitään. Työllistyin kaikesta huolimatta, ja nyt olen työskennellyt ammatissani ihan kunnialla parikymmentä vuotta.

Nyt pelottaa, että en enää osaa tai jaksa opiskella. Kahdella luennolla olen nyt istunut ja lukenut hiukan tenttikirjaakin. Vaikeaa on, mutta ehkä se johtuu siitä, että asia on vaikea. Jatkan, jos selviän tästä kurssista.

torstai 15. toukokuuta 2014

Liikkeelle

En liikkunut ensimmäisen neljänkymmenen ikävuoteni aikana vapaaehtoisesti hikeen asti koskaan. Koulussa inhosin liikuntaa, koska olin aina hitain, huonoin ja arin. Ja opettaja varsinkin yläasteella teki parhaansa alleviivatakseni huonommuuttani.

Jotain muuttui, kun täytin 40 ja lopetin nuorimmaiseni kaksi vuotta kestäneen imetyksen. Lähdin lenkille äitivainaani markettilenkkareissa. Juoksin lähimpään puistoon takaisin. Matka kesti ehkä vartin sinne ja takaisin, mutta koko matkan juoksin.

Vähitellen aloin pidentää matkaa, ja siitä se sitten lähti. 2011 juoksin puolimaratonin ja olen jo kolmena kesänä osallistunut Citytriathloniin.

Juoksun lisäksi käyn pumpissa, combatissa, kahvakuulassa, vesijuoksemassa, hydrobicissä, tehotreenissä, pyöräilen, uin ja venyttelen. Hikiliikuntaa kertyy yleensä 4-5 tuntia viikossa. En ole vieläkään paras tai nopein, mutta who cares. Olen toistaiseksi selvinnyt kaikesta, mitä olen yrittänyt. Suorastaan hämmästyin, kun pystyin punnertamaan suorin vartaloin. En monta kertaa, mutta pystyinpäs kuitenkin.

Olen koukussa liikuntaan. Minulle tulee huono ja turvonnut olo, jos en liiku.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Paino nousee

Olen lihonut vuodessa kuusi kiloa. En tajua, miten ja miksi, koska syömisiäni en ole muuttanut mitenkään ja liikuntaa olen ennemminkin lisännyt kuin vähentänyt.

On minulla epäilykseni. Painonnousu ajoittuu samaan aikaan, kun kuukautiseni alkoivat temppuilla. Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut kellontarkkakierto. 24 vrk ja aamulla alkaa. Vähän yli vuosi sitten kierrot alkoivat pidentyä niin, että nykyään kuukautiset tulevat parin kuukauden välein.

(Paitsi viime kesänä, kun olimme kahden viikon lomalla Kreikassa, minulla oli kuukaudessa kahdet kuukautiset, joista toiset kestivät lähes sen kaksi viikkoa. Gynekologi sanoi, että luultavasti syynä oli valo, joka sotki elimistön.)

En enää jaksa laskea päiviä, kun ei ne pidä kuitenkaan paikkaansa. Elän siis pienessä jännityksessä koko ajan.

Lihomisen syy lienee siis vaihdevuodet. Mitään muuta oiretta kuin pidentynyt kuukautiskierto ja lisääntyneet kilot ei ole vielä tullut. Odotan jännittyneenä tulevaa.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Äideistä parhain

En ole järin innokas äitienpäivän viettäjä. Toki lasten kortit ja halaukset ovat olleet tärkeitä, mutta lähinnä siksi, että heille on ollut tärkeää saada viettää äitienpäivää, onnitella ja antaa korttinsa. Nyt kun lapset ovat jo isompia, enää kuopus tekee koulussa kortin. Hänkään ei ole tänään vielä tullut kotiin.

Keskimmäinen onnitteli aamulla, mutta esikoisesta ei ole kuulunut mitään. En loukkaannu. Puoliso on sitä mieltä, että minä en ole hänen äitinsä, joten hänen ei tarvitse minua sen kummemmin muistaa. Tämäkin on ihan ok.

Syy nihkeyteeni on se, että oma äitini odotti äitienpäivästä jotain, mitä hän ei koskaan saanut. Hän oli pahalla tuulella aina äitienpäivisin, ja minulla oli hirveän huono omatunto, kun en pystynyt tekemään äitiä iloiseksi edes äitienpäivänä. Samoja suorituspaineita en ole halunnut omille lapsilleni.

Äitienpäivänä en kumminkaan halua laittaa ruokaa tai leipoa. Puoliso tekee paistin, ja keskimmäinen porkkanakakun.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Ammattilaisen kosketus

Käyn säännöllisesti hierojalla. Rentoudun siellä täydellisesti. En ihan nukahda, mutta vaivun jonkinlaiseen horrokseen, jossa olen unen ja valveen rajamailla.

Hierojani on ikäiseni mies. Hänen kosketuksessaan ei tietenkään ole mitään seksuaalista enkä koe sitä seksuaalisena, vaan olen alasti pikkareita lukuunottamatta. Tiedostan kuitenkin, että hieronta täyttää suurta kosketuksen kaipuutani edes osittain. On taas hetki helpompi olla tässä parisuhteessa, kun on tunnin maannut vain jonkun kosketeltavana.

Hieronnan pitää kuitenkin olla hierontaa. Pelkkä ihon kosketus ei riitä, vaan liike pitää osata viedä lihaksiin asti. Olin kerran hierojalla, joka lähinnä siveli ihoani. Toinen hieroja vaivasi minua kuin taikinaa ja puhui kuin papupata, mikä esti rentoutumisen lopullisesti.

Hyvän hierojan kädet menevät syvälle lihaksiin, ja hän puhuu, jos hierottava puhuu. Me juttelemme hierojani kanssa yleensä aluksi jotain, mutta pikkuhiljaa puhe lakkaa, kun rentoudun.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Parempi mieli

Mielialani kohoaa välittömästi, kun parisuhteeseen tulee läheisyyttä. Rakastelimme eilen, ja aina sen jälkeen tuntuu siltä, että valitan turhasta ja parisuhde on hyvä ja mies ihana. Tunne kestää aikansa, ja sitten taas tuskastun seuraavaa kertaa odotellessa. Puutteessa eläminen on vaikeaa.

Kävin aamulla työterveyslääkärissä valittamassa kipeää lonkkaani. Siinä on ilmeisesti bursiitti. Hoitona viikon kipulääkekuuri ja kuukauden juoksukielto.

Lonkka on vaivannut jo kuukausia, joten kaukaa viisaana en ole ilmoittautunut HCR:lle, koska nyt ottaisi päähän ja lujaa. Elokuussa juoksen puolimaratonin ja tarkoitus on mennä myös Citytriathloniin, joten lonkan on paree olla kunnossa siihen mennessä.

Avauduin lääkärille myös työpaikan ongelmista, jotka aiheuttavat minulle unettomuutta, päänsärkyä, vatsavaivoja ja verenpainetta.

tiistai 6. toukokuuta 2014

Slipping through my fingers

Televisiosta on viime päivinä pukannut Abbaa muodossa jos toisessa. Elin varhaisnuoruuttani samoihin aikoihin, kun Abba oli suosionsa huipulla, joten monet laulut tuovat muistoja mieleen. Monet laulut ovat ajan myötä saaneet uusia merkityksiä.

Avioeroni aikoihin Winner takes it all -biisi avautui ihan uudella tavalla. Tänä aamuna bussissa oli tulla itku, kun korvissa soi Slipping through my fingers.

Minulla on kolme tytärtä, ja vielä pari vuotta sitten tuntui välillä siltä, että olen pääsemättömissä heistä ikuisesti. Suurin haaveeni oli saada olla yksin kotona. Nyt esikoinen on jo muuttanut pois kotoa, ja keskimmäinen ja kuopus erkaantuvat kiihtyvää vauhtia. Minulla on nyt jo ihan liikaa aikaa itselleni ja huomaan olevani yksin kotona yhä enemmän ja enemmän.

Esikoisen muutto ja sen jälkeinen elo on sujunut helposti. Tiedän jo nyt joutuvani valtaisaan kriisiin, kun kuopus joskus lähtee. Onneksi siihen on vielä monta vuotta. Onneksi halusimme vielä kolmannen lapsen, vaikka ikää oli kuopuksen syntyessä lähemmäs neljäkymmentä.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Sorvin ääri

Tässä iässä sitä arvostaa työn teossa ihan muita juttuja kuin parikymppisenä. Silloin riitti suurin piirtein se, että oli jokin työ, josta sai palkkaa.

Nykyään arvostaisin hyvää johtamista ja laadukasta esimiestyötä. Valitettavasti minulla on kolme vuosikymmentä kestäneen työelämäni aikana ollut vain yksi oikeasti hyvä esimies. Kaikki muut ovat olleet enemmän tai vähemmän laiskoja, joille on kyllä kelvannut titteli ja palkka, mutta varsinaisen työn ovat tehneet muut. He ovat kuitenkin olleet ihmisinä miellyttäviä.

Nykyinen esimieheni on työpaikkakiusaaja, mutta hän osaa toimia niin, että häntä on äärettömän vaikea saada toimistaan tilille. Huono ja epämotivoiva johtaminen kun ei ole laitonta. Useampaankin kertaan olen/olemme yritäneet saada johtajia puuttumaan hänen tekemisiinsä, mutta aina olemme jääneet toiseksi. Joko meitä ei uskota tai meistä ei välitetä, ja asiat lakaistaan maton alle.

Esimies käyttää työnjohto-oikeuttaan mielivaltaisesti, mutta milläpä sen osoitat. Vaihtoehtoina on joko sietää tai hakea sairauslomaa. Viiskymppinen nainen ei äänestä jaloillaan.

Ylipaino

En ole enää yhtä hoikka kuin aikoinaan tavatessamme. Painoa on tullut käytännössä kilo per yhteinen vuosi. Painoindeksi taitaa olla 26.

En silti ole mielestäni merkittävästi lihava, ja mieskin kiistää haluttomuutensa johtuvan painostani. Eipä hän enää itsekään ole yhtä hoikka kuin aikoinaan.

Liikun säännöllisesti suhteellisen paljon, joten en halua uskoa, että mies pitäisi vartaloani vastenmielisenä. Haluaisin kuitenkin laihtua kymmenisen kiloa ja katsoa, onko sillä mitään vaikutusta.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Uskoton

Tokihan minulle on tullut mieleen, että miehellä on toinen nainen, ja kaikki johtuu vain ja ainoastaan siitä. Olen sen helvetin kertalleen käynyt läpi entisessä elämässä, joten uskoisin tunnistavani merkit. Sillä kertaa ainakin tunnistin.

En kuitenkaan ala tutkia, kytätä, epäillä ja tuhota itseäni ja parisuhdetta mustasukkaisuudella. En tehnyt niin aikaisemminkaan. Pettämistä ei voi estää, ja ennemmin tai myöhemmin pettäminen tulee ilmi, jos on tullakseen. Olen päättänyt luottaa, kunnes toisin todistetaan.

En ole itsekään täysin viaton. Mieleen tulee kaikenlaista, kun elää jatkuvassa kosketuksen, läheisyyden ja seksin puutteessa. En kuitenkaan tunne mitään mielenkiintoa lähteä etsimään seksisuhteita netistä.

Suuri rakkaus

Yksi puolisoni suurista rakkauksista on tietotekniikka. Hänellä on läppäri, kaksi iPadia ja kaksi kännykkää eri käyttötarkoituksiin. Ne menevät kaikki ohi minusta ja meidän parisuhteestamme mennen, tullen ja palaten.

Olen joskus sanonut miehelle, että hän koskee tietotekniikkaansa useammin kuin minuun, mistä hän suuttuu. Mutta näin se on: menee viikkoja, ettei hän koske minuun kertaakaan. Tietotekniikka on käsissä joka päivä.

Mutta ei kai näitä voi verrata.

Mies lähti hetki sitten elokuviin. Hän ei edes kysynyt, haluanko tulla mukaan. Näin tämä useimmiten menee. Minä järjestän yhteiset menot; hän omansa.

lauantai 3. toukokuuta 2014

Kateellinen

Olen joskus kateellinen kissoillemme. Niitä mies nimittäin paijaa ja hellii täysin luontevasti. Myös lapsia hän koskee ongelmitta. Minä olen ainoa, joka jää ilman.

Makaan sängyssä ja odotan, että hän ojentaisi kätensä ja koskisi minuun. Miten se voi olla niin vaikeaa?

Toki voin itse koskea häneen, ja vuosikausia olen niin tehnytkin. En vain enää jaksa ja halua olla yksin vastuussa suhteemme fyysisestä puolesta. Siihen tarvitaan kaksi, ja yhteydenpidon pitää olla molemminpuolista.

Olen puhunut hänelle ongelmasta. Muutama vuosi sitten suhteemme suorastaan kriisiytyi läheisyyden puutteen vuoksi, ja kävimme pariterapiassa vuoden verran. Siitä oli moneen asiaan apua, ja saimme rehellisesti puhuttua. Ilman terapiaa olisimme luultavasti päätyneet eroon.

Kerroin, että kärsin suhteessamme läheisyyden puutteesta. Kerroin sen moneen kertaan, ja se asetettiin miehelle kehittämisen kohteeksi. Mikään ei muuttunut. Edelleen hän saattaa jopa nostaa kädet puuskaan esteeksi, kun lähestyn häntä. En tiedä, tekeekö hän sen tiedostamattaan vai ihan tarkoituksella, mutta helvetti, että se tekee kipeää.

Vuosi sitten sanoin asiasta niin suoraan kun ihminen vain voi. Mikään ei ole muuttunut.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Kosketuksen kaipuu

Olen ollut saman miehen kanssa naimisissa toistakymmentä vuotta, ja meillä on kaksi yhteistä lasta. Puoliso on kunnollinen ihminen. Hän ei ole väkivaltainen sen kummemmin fyysisesti kuin psyykkisestikään, hän ei juo, hän ei polta, hän kohtelee minua ja lapsia asiallisesti, hän viettää kanssamme aikaa, hän tekee kotitöitä ja jakaa vanhemmuuden esimerkillisesti. Häntä ei voi syyttää puhumattomuudestakaan.

Hänessä on vain yksi vika: hän ei rakasta minua. Tai ainakaan minusta ei ole enää vuosiin siltä tuntunut.

Lakkasin sanomasta rakastavani häntä jo vuosia sitten, koska hän ei vastannut mitään. Tuli jotenkin tyhmä olo. Jatkoin kuitenkin kosketuksen kaipuussani hellyyden osoituksia, joihin hän ei kuitenkaan lähtenyt mukaan. Vuosi sitten lopetin nekin. En usko, että puoliso on edes huomannut tätä.

Seksiä meillä vielä on, jos minä teen aloitteen. Eikä läheskään aina silloinkaan, sillä useimmiten saan pakit. Nykyään en juuri tee aloitteita, koska torjutuksi tuleminen tekee kipeää. Viimeksi seksiä taisi olla helmikuussa, ja nyt eletään toukokuuta.

Seksi on teknisesti hyvää, mutta tunnetta siinä ei ole. Mies ei rakastellessakaan koske yhtään sen enempää kuin on pakko. Hän ei hyväile eikä suutele. Seksin jälkeen hänellä on kiire pesulle.

Kun lapset olivat pieniä, kosketuksen tarve tuli täytettyä pitkälti sillä, että aina oli joku sylissä tai muuten kiehnäämässä. Nyt on toisin. Esikoinen on muuttanut pois kotoa, ja keskimmäinen on jo oma erillinen itsensä. Kuopus haluaa syliin ja halittavaksi vielä, mutta pikkuhiljaa hänkin on erkaantumassa.

Minusta on tulossa vanheneva nainen, johon kukaan ei vapaaehtoisesti koske.

Kohtaaminen

Tapasin työn merkeissä erään julkisuudesta tutun, karismaattisen miehen. Kohtaamisemme oli lyhyt, mutta minun on ollut vaikea unohtaa häntä. Hän oli niin intensiivisesti läsnä.

Niin tyhmä en ole, että kuvittelisin hänen ihastuneen minuun, ylipainoiseen, viiskymppiseen, naimisissa olevaan perheenäitiin. Sellaista ei yksinkertaisesti tapahdu, ei ainakaan minulle.

Oli vaan niin uskomatonta, kun hän pyysi tulemaan lähemmäs, katsoi syvälle silmiin ja keskittyi juuri minuun.

Tunnustus

En ole onnellinen. Nyt se on sanottu ääneen.