lauantai 3. toukokuuta 2014

Kateellinen

Olen joskus kateellinen kissoillemme. Niitä mies nimittäin paijaa ja hellii täysin luontevasti. Myös lapsia hän koskee ongelmitta. Minä olen ainoa, joka jää ilman.

Makaan sängyssä ja odotan, että hän ojentaisi kätensä ja koskisi minuun. Miten se voi olla niin vaikeaa?

Toki voin itse koskea häneen, ja vuosikausia olen niin tehnytkin. En vain enää jaksa ja halua olla yksin vastuussa suhteemme fyysisestä puolesta. Siihen tarvitaan kaksi, ja yhteydenpidon pitää olla molemminpuolista.

Olen puhunut hänelle ongelmasta. Muutama vuosi sitten suhteemme suorastaan kriisiytyi läheisyyden puutteen vuoksi, ja kävimme pariterapiassa vuoden verran. Siitä oli moneen asiaan apua, ja saimme rehellisesti puhuttua. Ilman terapiaa olisimme luultavasti päätyneet eroon.

Kerroin, että kärsin suhteessamme läheisyyden puutteesta. Kerroin sen moneen kertaan, ja se asetettiin miehelle kehittämisen kohteeksi. Mikään ei muuttunut. Edelleen hän saattaa jopa nostaa kädet puuskaan esteeksi, kun lähestyn häntä. En tiedä, tekeekö hän sen tiedostamattaan vai ihan tarkoituksella, mutta helvetti, että se tekee kipeää.

Vuosi sitten sanoin asiasta niin suoraan kun ihminen vain voi. Mikään ei ole muuttunut.

2 kommenttia:

  1. Koska olen bloggaajana aivan aloittelija hjattelin katsella joitain blogeja ihan tutkimusmielellä. Jaksoin etsiä yhden ja hauska yhteensattuma; se oli sinun blogisi.

    VastaaPoista