keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Sorvin ääri

Olen kolmatta päivää loman jälkeen työpaikalla. Tästä tämä taas lähtee niin kuin monesti aikaisemminkin. Pari ekaa päivää menee vähän säätäessä ja miettiessä, mihin sitä juhannuksena jäikään. Sen jälkeen kaikki on taas selvää.

Läheisimmät työkaveritkin ovat jo palanneet, ja naapurihuoneista kuluu tasainen nakutus. Välillä joku pistäytyy ovella kysymässä mielipidettäni jostakin. Minulla on onnea, sillä työkaverini ovat mieleisiä ja mukavia ihmisiä. Olemme tehneet vuosia töitä yhdessä ja hitsautuneet toisiimme tiukasti. Tiedämme puolesta sanasta, mitä toinen ajattelee ja on aikeissa sanoa ja kaikesta voi puhua.

Tänä syksynä meitä odottaa muutos, koska yksi meistä on lähdössä opiskelemaan. Toivotan hänelle onnea matkaan, mutta ikävä tulee.

(Minäkin pääsin tentistä läpi, joten omat opintoni työn ohessa jatkuvat syyskuussa.)



lauantai 5. heinäkuuta 2014

Hääpäivä

Olemme puolison kanssa olleet tänään naimisissa 15 vuotta. Aika on kulunut hämmästyttävän nopeasti, vaikka eihän tässä vielä oikeasti pitkästä liitosta ole kyse. Luovuttamisen paikkoja on kyllä ollut, mutta jotenkin niistä päästy ohi ihan silkalla tahdon voimalla.

En saanut omasta lapsuudenkodistani kovin kummoista parisuhteen mallia. Vanhempani eivät osanneet käsitellä ongelmiaan alkuunkaan, vaan päinvastoin kehittivät jo olemassaolevista ongelmistaan uusia ja entistä pahempia.

En paljon tiedä isovanhempieni parisuhteista, mutta villi veikkaukseni on, että ongelmien kasaantumisen malli on peräisin sieltä. Äitini isä palasi sodasta alkoholistina (asia, josta on saanut puhua julkisesti suoraan vasta viime vuosina ja minun suvussani ei vieläkään) ja kuoli vähän päälle viiskymppisenä. Virallinen selitys on sydänkohtaus. Hänen muistoaan on suvussa huolella vaalittu, vaikka en ole hänen lapsiltaan kuullut hänestä oikeasti mitään hyvää.  Olin itse vuoden ikäinen, kun hän kuoli, eikä minulla ole hänestä ainuttakaan muistikuvaa.

Eno ryhtyi kerran muistelemaan, miten oli itse korjaamallaan vanhalla pyörällä vahingossa kaatanut vähän viljaa lakoon pellon reunaa ajaessaan. Sen sijaan, että isä olisi kehunut poikaa pyörän korjaamisesta ja yritteliäisyydestä, hän antoi selkään. Eikä kuulemma muutenkaan koskaan kehunut tai ottanut syliin. Moinen tosin ei ole tainnut olla Suomessa tapana 40-luvulla, joten ehkä isoisää ei voi tästä kauheasti moittia.

Isäni lapsuudenperheessä ei ollut vanhempien alkoholismia, mutta jotain muuta siellä oli pahasti pielessä. En vain koskaan saanut selville mitä, ja nyt kaikki potentiaaliset kertojat ovat kuolleet.

Parisuhteen koossa pitäminen, toisen kunnioittaminen ja huomioiminen on pitänyt ihan itse opetella. Ja se on yllättävän vaikeaa sen jälkeen, kun kiihkein rakastumisen vaihe on mennyt ohi ja toisen naama ärsyttää välillä erittäin paljon.

Meillä kummallakin on takana yksi kaatunut avioliitto, joten ehkä virheistään on kumpikin osannut ottaa oppia. Onneksi voi aina tehdä uusia virheitä;)