keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Selluliittia ja närästystä

Kiinnostuin naistenlehdistä joskus 13-vuotiaana. Istuin kotipaikkakuntani kirjastossa ja luin Me Naisia, Annaa, Jaanaa, Hopeapeiliä ja mitä näitä nyt olikaan kannesta kanteen.

Opin paljon naisena olemisesta. Opin myös käsitteet selluliitti ja närästys, joita en tosin kumpaakaan tuntenut. Päätin teini-ikäisen varmuudella, että kumpaakaan minulle ei tule.

Kumpikin tuli sittemmin tutuksi ensimmäisen raskauden myötä. Närästys katosi synnytykseen, mutta selluliitti jäi. Sitä on vaan pitänyt oppia sietämään, koska se ei katoa millään.

Ja nyt on närästyskin palannut, ilman raskautta. Polte rintalastan takana on sietämätöntä.

Laihduttaminen on nyt aloitettava, koska en halua 50-vuotistarkastuksessa kuulla terveydenhoitajan suusta, että painoa olisi hyvä pudottaa.

Ylipainoa on nyt 10 kiloa. Tästä se lähtee, jo ennen uutta vuotta.



keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Muutos

Kirjoitin kuumista aalloista ja muista vaihdevuosivaivoista elokuussa. Tilanne on nyt muuttunut parempaan suuntaan: aallot ovat kadonneet.

En tiedä, johtuuko se sään viilenemisestä vai kenties siitä, että aloin kokeeksi syödä Femisoijaa, joka sisältää kasviestrogeenejä. En ole vaihtoehtohoito- tai luontaistuoteuskovainen, joten en todellakaan ala omiin kokemuksiini perustuen väittää sen tehosta yhtään mitään.

Femisoijasta ei kuitenkaan ole mitään haittaa, ja jotain vastaavaa joka tapauksessa laittaisin aamujugurttiini, joten aion jatkaa sen syömistä.

Olen viime aikoina nukkunutkin paremmin kuin pitkiin aikoihin, mikä tosin johtunee muutoksista työpaikalla.

Paino vain sen kun nousee, enkä tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Toisaalta olisi ihanaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja lakata kaihoamasta parikymppisen vartaloa. Toisaalta ylipaino on iso terveysriski, ja haluaisin tehdä sen mitä itse voin oman terveyteni eteen nyt, kun se on vielä mahdollista.

Ruokavalioni ongelmat ovat liiassa herkuttelussa.






sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ystäväni

Viime viikonlopun vietin toisella paikkakunnalla asuvan ystäväni luona. Esikoinen ihmetteli kerran, että miten me kaksi olemme koskaan voineet ystävystyä, kun olemme niin erilaisia.

Ehkä juuri sen takia.

Olemme tunteneet ystäväni kanssa toisemme 9-vuotiaasta lähtien. Olimme rinnakkaisilla luokilla kotipaikkakuntamme ala-asteella 70-luvulla. Hänen äitinsä oli minun opettajani.

Emme kuitenkaan ystävystyneet vielä tuolloin, vaan löysimme toisemme vasta lukiossa. En muista yksityiskohtia, mutta vähitellen meistä tuli yhdessä ja erikseen osa isompaa, yhdessä viihtyvää porukkaa, jossa oli sekä tyttöjä että poikia.

Porukka on pitänyt yhtä siitä lähtien. Kun lapset olivat pieniä, tapaamiset olivat satunnaisempia, mutta nyt, kun useimpien lapset ovat jo vähintään teini-iässä, tapaamme koko porukka pari kertaa vuodessa. Pienemmissä porukoissa ja vähemmällä suunnitellulla näemme useammin.

Ystäväni ja minä hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme. Hän kutsuu minua hyväntahtoisesti ankeuttajaksi, ja minä puolestani pyörittelen silmiäni hänen epäjärjestelmällisyydelleen.  Hän löysi puolison, joka on onneksi täsmälleen samanlainen, ja luultavasti lapsistakin tulee vanhempiensa tyylille uskollisia. Kukaan ei perheessä kärsi, joten asiat ovat oikeasti hyvin, vaikka kaikki on lähtökohtaisesti hukassa, myöhässä ja rikki. Lapset ja työasiat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat. 

Ystäväni on asunut Suomen lisäksi kahdessa muussa maassa, ja sama kaaos seuraa häntä paikasta toiseen. Hän luo kaaoksen ympärilleen vartissa, sillä kaikki putoaa hänen käsistään siihen missä hän sattuu sillä hetkellä olemaan ja siihen se jää. Kun hän on ollut kylässä, kuljen ennen hänen lähtöään koko kotini läpi ja keräilen hänen omaisuutensa. Muuten puolet siitä jäisi meille.

Hän on tutkija, mutta hänestä olisi hyvin voinut tulla käsityöläinen tai taiteilija. Hän suhtautuu rennosti ja stressaamatta kaikkeen. Minä taas pompin seinille, jos on pienikin vaara siitä, että jokin menee pieleen tai suunnitelmat muuttuvat. Myöhästyminen on minulle kauhistus, ja siksi olen joka paikassa vähintään puoli tuntia etuajassa. Ystävä porhaltaa paikalle hyvässä lykyssä minuuttia ennen junan lähtöä ilman stressin häivääkään, ja vain tyytyväisenä siitä, että ehti sittenkin.

Jostain kumman syystä elämä silti sujuu ja asiat järjestyvät, vaikkei kaikki aina olekaan niin viimeisen päälle suunniteltua ja varmisteltua kuten minun elämässäni. Ystäväni asuu nykyään sentään samassa maassa kuin minä, mutta näemme ihan liian harvoin.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Mennyt marraskuu

Uuvuttava marraskuu on takana, kun tänään avasin joulukalenterin ensimmäisen luukun. En oikein edes tiedä, miksi voimat ovat niin lopussa. Ehkä ikäkriisi väsyttää. Tai se, että en ole (muka) ehtinyt hierojalle.

Liikunta on ollut ihan pakkopullaa. Aina tekisi mieli olla menemättä, ja turhan usein olen antanut periksi houkutukselle. Joskus olen pakottanut itseni, eikä ole jälkeen päin kaduttanut kuitenkaan.

Makeaa tekee mieli älyttömästi, enkä tiedä, mistä se kertoo. Olen yrittänyt saada painonpudotusta käyntiin, mutta niin on tahmeaa. Ylipainoa on vain muutama kilo, mutta kumman nopeasti ne saavat kavereita, jos ei koko ajan vahdi itseään, syömisiään ja liikkumisiaan. Liikunta ei tosin minua laihduta, mutta ehkä se vähän estää lihomasta.

Täällä viikolla tulee vuosi siitä, kun poliisi soitti ovikelloa ja kertoi läheiseni kuolemasta. Olen ottanut kyseisen päivän vapaaksi töistä. Tarkoitus on olla koko päivä liikkeellä, koska en usko, että pystyn olemaan kotona odottamatta, että summeri soi.