sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ystäväni

Viime viikonlopun vietin toisella paikkakunnalla asuvan ystäväni luona. Esikoinen ihmetteli kerran, että miten me kaksi olemme koskaan voineet ystävystyä, kun olemme niin erilaisia.

Ehkä juuri sen takia.

Olemme tunteneet ystäväni kanssa toisemme 9-vuotiaasta lähtien. Olimme rinnakkaisilla luokilla kotipaikkakuntamme ala-asteella 70-luvulla. Hänen äitinsä oli minun opettajani.

Emme kuitenkaan ystävystyneet vielä tuolloin, vaan löysimme toisemme vasta lukiossa. En muista yksityiskohtia, mutta vähitellen meistä tuli yhdessä ja erikseen osa isompaa, yhdessä viihtyvää porukkaa, jossa oli sekä tyttöjä että poikia.

Porukka on pitänyt yhtä siitä lähtien. Kun lapset olivat pieniä, tapaamiset olivat satunnaisempia, mutta nyt, kun useimpien lapset ovat jo vähintään teini-iässä, tapaamme koko porukka pari kertaa vuodessa. Pienemmissä porukoissa ja vähemmällä suunnitellulla näemme useammin.

Ystäväni ja minä hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme. Hän kutsuu minua hyväntahtoisesti ankeuttajaksi, ja minä puolestani pyörittelen silmiäni hänen epäjärjestelmällisyydelleen.  Hän löysi puolison, joka on onneksi täsmälleen samanlainen, ja luultavasti lapsistakin tulee vanhempiensa tyylille uskollisia. Kukaan ei perheessä kärsi, joten asiat ovat oikeasti hyvin, vaikka kaikki on lähtökohtaisesti hukassa, myöhässä ja rikki. Lapset ja työasiat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat. 

Ystäväni on asunut Suomen lisäksi kahdessa muussa maassa, ja sama kaaos seuraa häntä paikasta toiseen. Hän luo kaaoksen ympärilleen vartissa, sillä kaikki putoaa hänen käsistään siihen missä hän sattuu sillä hetkellä olemaan ja siihen se jää. Kun hän on ollut kylässä, kuljen ennen hänen lähtöään koko kotini läpi ja keräilen hänen omaisuutensa. Muuten puolet siitä jäisi meille.

Hän on tutkija, mutta hänestä olisi hyvin voinut tulla käsityöläinen tai taiteilija. Hän suhtautuu rennosti ja stressaamatta kaikkeen. Minä taas pompin seinille, jos on pienikin vaara siitä, että jokin menee pieleen tai suunnitelmat muuttuvat. Myöhästyminen on minulle kauhistus, ja siksi olen joka paikassa vähintään puoli tuntia etuajassa. Ystävä porhaltaa paikalle hyvässä lykyssä minuuttia ennen junan lähtöä ilman stressin häivääkään, ja vain tyytyväisenä siitä, että ehti sittenkin.

Jostain kumman syystä elämä silti sujuu ja asiat järjestyvät, vaikkei kaikki aina olekaan niin viimeisen päälle suunniteltua ja varmisteltua kuten minun elämässäni. Ystäväni asuu nykyään sentään samassa maassa kuin minä, mutta näemme ihan liian harvoin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti