tiistai 29. joulukuuta 2015

Koetut vääryydet

Eilen uutisissa kerrottiin, miten Japanin ja Etelä-Korea ovat käsitelleet toisen maailmansodan aikaisia "lohtunaisia". Japani on pyytänyt seksiorjuuttamista anteeksi.

Anteeksipyyntö ja vääryyden myöntäminen merkitsevät paljon, vaikka tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Omassa elämässäni olen kohdannut useita vääryyksiä, joista osa on myönnetty ja niitä on myös pyydetty anteeksi. Ne ovat elämän saatossa unohtuneet. Sitten on pari isoa vääryyttä, joita ei ole koskaan myönnetty saati pyydetty anteeksi. Nämä jälkimmäiset eivät unohdu sitten millään, vaikka olenkin jo oppinut elämään niiden kanssa.

Viime vuonna käsittelimme työpaikalla minuun kohdistunutta työpaikkakiusaamista. Kaikkein tärkeintä olisi minulle ollut, että iso pomo olisi myöntänyt työpaikkakiusaamisen ja todennut sen olevan väärin. Hän ei myöntänyt, vaikka esimerkkejä ja todistajia oli lukuisia. Hänen mielestään kyse oli ilmapiiriongelmasta, johon olimme kaikki yhtä syyllisiä.

Kaikkea muuta hän kyllä sanoi ja käynnisti massiiviset ja kalliit toimenpiteet, joista oli myös hyötyä. Toimenpiteiden aikana ei rumaa sanaa kuitenkaan sanottu kertaakaan ääneen. Kiusaaminen on onneksi loppunut, mihin olen toki tyytyväinen.

Jossain mielen pohjalla kuitenkin kaihertaa se, että työnantajan edustaja ei kyennyt tunnistamaan vääryyttä ja sanomaan sitä ääneen, vaikka näin: "Jos noin on tapahtunut, se on väärin. Niin ei saa tehdä."

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Elämän kohokohdat

Viiskymppisen, parisuhteessa elävän taviksen elämässä on alkanut vaihe, josta puuttuvat kohokohdat ja suuret tunteet.

Hän ei enää etsi puolisoa eikä koe suuria rakastumisen tunteita. Lapset on synnytetty ja kasvatettu omatoimisiksi. Lapset tuottavat iloa, mutta he elävät yhä enenevässä määrin omaa elämäänsä. Viiskymppinen tavis ei halua elää heidän kauttaan. Lapsenlapsia syntyy ehkä joskus, mutta ei heidänkään odottamiselleen välittäisi elämäänsä pyhittää.

Työelämässä voi saada kiksejä, jos sattuu olemaan työssä ja asemassa, jossa saa tehdä isoja asioita. Tai ylipäätään työssä. Työ on kuitenkin vain työtä, eikä se ole taviksen elämässä sellaisessa asemassa, että muistot onnistumisistakaan jäisivät ikuisiksi ajoiksi mieleen.


Ymmärrän, miksi ihmiset tässä vaiheessa summaavat menneisyyttään ja miettivät, ovatko onnellisia. Ja eroavat tai pettävät, jos eivät ole. Ihmiset kaipaavat kohokohtia. Taviksen on helpointa saada niitä uusien ihmissuhteiden avulla.

Otin asian eilen puheeksi puolison kanssa. Sanoin, että parisuhteeseemme kohdistuu nyt paljon painetta, kun meidän pitää tuottaa toisillemme ja itsellemme kohokohtia. Elämä ei enää itsestäänselvästi niitä tuo tullessaan.

torstai 26. marraskuuta 2015

Kaksi vuotta sitten

Ensi viikolla tulee kaksi vuotta siitä, kun poliisit tulivat kotiini ja kertoivat, että pikkusiskoni on löytynyt kuolleena kotoaan. Ensin sitä pidettiin sairauskohtauksena, mutta oikeuslääketieteellisessä tutkimuksessa selvisi, että kyseessä oli itsemurha.

Olin niin vihainen siskolle. Hän vetäisi mittavan pillerikuorman ja jätti minut selvittämään kaikki käytännön asiat. Osa asioista on vieläkin kesken, koska olen joutunut pala palalta ja jaksamiseni mukaan hoitamaan niitä. Kuolinpesä oli velkainen, ja siitä on seurannut yhtä ja toista byrokraattista ja juridista. Onneksi minulla on tuttu asianajaja, joka on hoitanut prosessia.

Olen puhunut siskon kuolemasta avoimesti lähipiirille ja muillekin, jos he kysyvät. Koko maailmalle en ole kuitenkaan ryhtynyt asiasta tiedottamaan, koska pidän kuolinsyytä sisareni yksityisasiana. En ole missään vaiheessa suostunut häpeämään asiaa. Heti, kun totuus tuli ilmi, sanoin, että tästä saa puhua ja tämä ei ole kenenkään syy.

Syyllisyyttä en ole tuntenut, koska tein oikeasti kaikkeni auttaakseni pikkusiskoa. Loputtomasti ei kuitenkaan voi auttaa ihmistä, joka ei suostu ottamaan apua vastaan, eikä esimerkiksi pysy hoidoissa eikä käy yhtäkään terapiaa loppuun. Hän haki suvun perinteiden mukaisesti apua alkoholista ja lääkkeistä.

En suostunut läheispompoteltavaksi, vaan pidin tiukasti omat rajat. Minulla oli pienet lapset ja kokopäivätyö, joten en voinut käydä yöllä puhelimessa tuntikausia kestäviä itkuisia keskusteluja juopuneen ihmisen kanssa. Sanoin, että tuen kaikessa, mikä vie eteenpäin, mutta en lähde pönkittämään alkoholismia tai hullutteluja.

Toissa viikolla päättyi vertaistukiryhmä, jossa olen käynyt asiaa käsittelemässä vajaan vuoden kerran viikossa. Suurin anti on se, että olen päässyt vihasta eroon. Nykyään ajattelen, että sisko on siellä missään haluaa olla. Elämä on lahja, mutta viime kädessä jokainen saa itse päättää, mitä sillä tekee. Sisko ei vaan jaksanut elää.

Olen yllättävän kuosissa asian kanssa, mutta joissakin tilanteissa tulee väistämättä itku, joten surematonta surua on vielä paljon. Eilen sellainen hetki koitti hydrobicin päätteeksi, kun ohjaaja soitti venyttelymusiikkina Laura Närhen Hetken tie on kevyttä.

Yleensä pakenen vaivihkaa paikalta tai laitan töissä radion kiinni, kun Johanna Kurkelan tai Laura Närhen siskoaiheisia kappeleita soitetaan. Nyt en päässyt mihinkään. Venyttelin takareisiä ja kyyneleet valuivat.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Uuden yritys

Olen toiminut ammatissani yli 20 vuotta. Olen ollut tässä samassa työpaikassa kohta kymmenen vuotta.

Alun perin tarkoitus oli olla täällä noin viisi vuotta ja siirtyä sitten eteenpäin. Suunnitelma ei toteutunut, koska maailma ympärilläni muuttui. Alani on nyt syöksykierteessä. Uusia työpaikkoja ei ole, vanhoja lopetetaan, eivätkä jäljelle jääneetkään kierrä, kun ihmiset eivät uskalla tehdä ratkaisuja.

Pidän työstäni ja pidän työkavereistani (esimiestäni lukuun ottamatta). Silti minulla on ollut jo pidempään tunne, että haluaisin tehdä jo jotain muuta. Siitä huolimatta, että viiskymppinen auringonlaskun alan ammattilainen on työmarkkinoilla melkoista kuraa.

Olen jo vajaan vuoden tilannut työpaikkailmoituksia sähköpostiini. Suurin osa ei ole koskettanut minua mitenkään, mutta nyt viikonloppuna jysähti.

Mahdottoman vaativa ja mielenkiintoinen uusi duuni tarjolla! En ole koskaan tehnyt mitään kuvatun tehtävänkuvan kaltaista, mutta silti minusta tuntuu, että koulutukseni ja osaamiseni olisivat jotakuinkin kohdallaan.

Viikonloppuna väsäsin CV:n ja lyhyen hakemuskirjeen ensin suomeksi ja sitten vieraalla kielellä. Kälyni, kielten ope, käy tekstit läpi niin, että en vallan nolaa itseäni. En kuitenkaan halua, että hän muokkaa niitä sujuvammaksi, koska en halua antaa ruosteessa olevasta kielitaidostani ruusuista kuvaa.

Hakemus pitäisi lähettää tällä viikolla. Ainakin pääsen mittaamaan työmarkkina-arvoni, vaikkei mitään kuuluisikaan.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Mielenrauhaa

Vietin viikonlopun ystävieni kanssa yhteisten 50-vuotisjuhlien merkeissä. Majoituimme kansallispuiston reunalla, vaelsimme luonnossa viisi tuntia ja yksitoista kilometriä. Söimme lounasta laavulla. Saunoimme, uimme, söimme, joimme olutta ja punaviiniä, makasimme paljussa ja ennen kaikkea juttelimme.

Kaikki on tuolla porukalla niin mutkatonta. Kaikki ovat tunteneet toisensa yhdessä ja erikseen vuosikausia. Yksi oli kanssani peräti samassa päiväkodissa, yksi samalla luokalla ala-asteella ja muihin olen tutustunut joko yläasteella tai lukiossa. Ystävien ystävistä on tullut yhteisiä ystäviä. Yhteinen nimittäjä on kotipaikkakuntamme.

Olemme hitsautuneet niin tiiviisti yhteen, että kenenkään välillä ei ole mitään jännitteitä. Jos jossain on ongelma, siitä sanotaan suoraan, mutta yleensä ei tarvitse mennä edes niin pitkälle.

Meissä on miehiä, ja meissä on naisia, mutta meidän suhteemme eivät ole seksuaalisia. Kaksi meistä tosin löysi toisensa (yllättäen) pari vuotta sitten, mutta pääsääntöisesti seurustelukumppanit ja puolisot on hankittu muualta kuin omasta porukasta.

Seksin mahdottomuus on vapauttavaa. Oli ihana istua tiiviisti paljussa, katsella tähtitaivasta ja tuntea rakkaat, tutut ihmiset lähellään. Olen niin siunattu, kun saan kuulua porukkaan ja tuntea itseni hyväksytyksi sellaisena kuin olen.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Kaikki vaikuttaa kaikkeen

Olen ollut parin viime viikon aikana niin väsynyt. En nuku kunnolla: illalla en saa unta, heräilen yöllä ja herään liian aikaisin. Päivisin käyn ylikierroksilla.

Eilen riitelin puolison kanssa pitkästä aikaa oikein kunnolla. Lähdin suutuspäissäni pois kotoa ja palasin vasta iltapäivällä.

Omassa rauhassa oli aikaa miettiä.

Luin pari päivää sitten läpi kaiken, mitä olen tänne kirjoittanut. Tajusin, että ongelmani ei olekaan ollut parisuhde ja puoliso, vaan olen heijastanut työpaikan vaikeudet mieheeni. Olen ladannut häneen ja parisuhteeseen kohtuuttomia odotuksia, kun töissä on ollut niin hankalaa. Miehelleni voin huutaa ahdistustani ääneen; sen aiheuttajalle en, koska työpaikalla pitää käyttäytyä asiallisesti.

Ennen lähtöään vakipomo syytti minua työpaikan ongelmista. Hänen mukaansa olen halunnut vetää koko työyhteisön mukaan omaan onnettomuuteeni. Hänen mukaansa saan siitä voimaa, kun kaikki voivat huonosti.

Kun joku sanoo noin päin naamaa, alkaa väkisin miettiä, että voisiko asia todella olla noin. Ei ole eka kerta, kun epäilen itseäni, kun yritän keskustella hänen kanssaan. Hänellä on taito esittää valheelliset asiat niin, että kuulija alkaa epäillä itseään ja omaa kokemustaan. Vaadinko sittenkin erivapauksia? Teinkö työn itsenäisesti vai pyysinkö liikaa apua muilta?  Kävikö hän työhuoneessani tiedustelemassa vointiani siskon kuoleman jälkeen? Olinko passiivinen asiassa, joka oli annettu seurattavakseni?

Vakipomo palaa viikon päästä. Viime viikolla meillä oli ison pomon kanssa keskustelu siitä, miten säilytämme hyvän työilmapiirin ja hyvät työkäytännöt, jotka pomon sijainen on tuonut tullessaan. Kaikilla tiimimme jäsenillä on vakaa halu pitää nykyinen työkulttuuri kaikissa sen muodoissaan.

Ilmaisin isolle pomolle huoleni työpaikkakiusaamisen jatkumisesta. Olin naiivisti kuvitellut, että hän vihdoin ymmärtäisi, mistä ongelmat ovat johtuneet. Ne kun katosivat vakipomon myötä. Pettymys oli karvas, kun iso pomo vastasi: "Jokainen vastaa omasta käytöksestään. Katso peiliin."

Minulle olisi riittänyt: "Keskustelen esimiehesi kanssa, ja kehotan häntä käyttäytymään teitä kaikkia kohtaan asiallisesti."

Ei taida olla mikään ihme, että en saa unta.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Liian hyvä itsetunto

Olen elämäni aikana ollut kolmesti tilanteessa, jossa joku yrittää tuhota itsetuntoni.

Yläasteen kahdeksannen luokan syksyllä menetin kaikki kaverini yhden viikonlopun aikana. En vieläkään tiedä, mitä tapahtui ja miksi. Maanantaina koulussa kukaan ei enää puhunut minulle. Muut käänsivät selkänsä, kun yritin heitä lähestyä. Koska kukaan ei puhunut, yritin tuon aikaisella tekstarilla eli tunnin aikana lähetettävällä viestilapulla selvittää, mitä oli tapahtunut. Vastaukset olivat lyhyitä ja tylyjä.

Yläasteen kaksi vikaa vuotta kuluivat enemmän tai vähemmän koulukiusattuna. Entiset kaverit alkoivat jossain vaiheessa kyllä puhua minulle, mutta sävy oli muuttunut, enkä ollut enää tervetullut yhteisiin rientoihin. En tosin halunnutkaan, koska siellä minua olisi luultavasti pistetty entistä enemmän halvalla.

Lopulta löysin itse selityksen siitä, että olin hakeutunut väärään porukkaan. Minulla oli parempi keskiarvo, ja olin kiinnostuneempi koulusta ja kirjoista kuin pojista ja alaikäisenä kännäämisestä. Selitys ei kuitenkaan yhtään helpottanut yksinäisyyttä.

Tilanne muuttui, kun aloitin lukion. Kiusaajat katosivat elämästäni, ja löysin uusia ystäviä, joiden kanssa pidetään yhteyttä edelleenkin.

Toinen itsetunnon murskausyritys oli entisessä parisuhteessa. Opiskelin tuolloin jo yliopistossa, ja sain exältä kuulla säännöllisesti, miten turhaa opiskeluni olivat ja miten en koskaan onnistuisi löytämään työtä. Olin ruma ja tyhmä. Henkisen pahoinpitelyn lisäksi hän kävi kimppuuni myös fyysisesti. Syy ei koskaan selvinnyt, mutta kehitin totuuteni, jossa exä ei kestänyt sitä, että vaimo oli häntä korkeammin koulutettu.

Parisuhteen päätyttyä oman egon ja itsetunnon kokoamiseen kului pari vuotta.

Nyt olen taas tilanteessa, jossa joku yrittää murskata itsetuntoni. Taaskaan en tiedä syytä. Asialla on vakipomo, joka ennen pitkälle vapaalle jäämistään teki selvää minusta sekä ammatillisesti että persoonatasolla.

Olen saanut hänen sijaisensa ansiosta nauttia yhdeksän kuukautta erinomaisesta esimiehestä ja erinomaisesta esimiestyöstä.

Vakipomon paluu tuntuu paluulta painajaiseen.

torstai 6. elokuuta 2015

Yhden aikakauden loppu

Heitin eilen kymmenen vuotta hyvin palvelleen kuukautiskuppini roskiin.

Minulla on viimeksi olleet kunnolliset kuukautiset helmikuussa 2015. Huhtikuussa oli pari päivää pientä vuotoa, mutta kesä meni ilman mitään. Nyt on taas pientä vuotoa.

Jos tilanne joksikin muuksi vielä talven aikana muuttuu, siteitä ja tamponeita on varalla vähän siellä sun täällä.

Kuukautiseton elämä on ihanaa, etenkin, kun muut vaihdevuosioireet ovat jostain syystä kadonneet. Ehkä viileä kesä on vaikuttanut siihen, että keväällä vaivanneet kuumat aallot ovat kadoksissa.

En kaipaa kuukautisia, mutta onhan tämä taas uusi merkki muutoksesta ja vanhenemisesta. Kuukautiset ovat naisen elämän keskeistä sisältöä vuosikymmenten ajan, joten niiden loppuminen väkisinkin mietityttää.

Mitä kaikkea kuukautisten päättyminen elimistössäni muuttaa ja miten se näkyy? Tästä nimittäin se varsinainen menopaussi kaikkine mahdollisine oireineen vasta alkaa.

Vanheneminen nopeutuu estrogeenin vähenemisen myötä. Luusto haurastuu, iho ja limakalvot ohenevat, virtsanpidätyskyky heikkenee, keskushermosto rappeutuu sekä sydän- ja verisuonisairauksien riski lisääntyy. Aineenvaihdunta hidastuu, minkä vuoksi naiset lihovat helposti kuukautisten loppumisen jälkeen.

Lohdullinen tulevaisuus.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Ystäväni juoppo

13-vuotiaana ystävystyin uuden luokkakaverin kanssa. Hän oli poika, mutta välillämme ei ollut tuolloin eikä koskaan muulloinkaan mitään romanttista. Me olimme ystäviä. En tarkoituksella lisää "vain"-sanaa, koska ystävyytemme oli hieno asia.

Lukiossa ympärillemme kehittyi porukka, johon kuului molempien muita kavereita sekä kyseisen pojan kaksi nuorempaa sisarusta ja heidän kavereitaan. Vietimme paljon aikaa yhdessä pojan vanhempien talon yläkerrassa. Se oli meidän nuorisotilamme. Sittemmin olen miettinyt, miten vanhemmat kestivät meitä.

Eilen oli perhejuhlat, joissa tapasin kyseisen pojan. Pidän nykyään enemmän yhteyttä sisareen ja hänen kaksoisveljeensä kuin poikaan itseensä ja siihen on syy.

Hänestä nimittäin tuli alkoholisti. Ja alkoholisti on ystävänä raskasta seuraa. Raskasta on myös ollut seurata valintoja, jotka ovat johtaneet entisen hyvätuloisen menestyjän työelämän ulkopuolelle ja menettämään terveytensä. Raskasta on todeta, että ystävä näyttää vieläkin huonommalta kuin viimeksi kohdattaessa.

Interventioita on matkan varrella yritetty monta kertaa monin eri tavoin ja monella eri kokoonpanolla. Yhdessä vaiheessa hänen perheensä päästi tarkoituksella tilanteen niin pitkälle, että ystäväni vietti yönsä kodittomien yömajassa. Tuosta tilasta hän on onneksi noussut, mutta alkoholi on edelleen elämän tärkein kumppani.

Ongelman ydin on ongelman kieltäminen.

Ystävä tilitti minulle terveysongelmiaan, joita riittää ja joiden päaasiallinen syy on alkoholissa ja tupakassa. Suomalainen terveydenhuolto tutkii ja hoitaa juoppoja parhaansa mukaan, mutta hoidosta ei ole mitään hyötyä, kun liiallinen alkoholin käyttö ja tupakointi jatkuu. Money not well spent, sanoisin.

Kesken ystäväni tilityksen kysyin, minkä verran hän arvelee elintavoillaan olevan osuutta terveysongelmiin.

"Juopottelen paljon vähemmän kuin sä luulet", hän vastasi. Ongelmat johtuvat kuulemma siitä, että hän ei syö riittävän terveellisesti eikä liiku riittävästi.

Ongelman ydin on ongelman kieltäminen.


tiistai 16. kesäkuuta 2015

Entinen lapsiperhe

Meillä on kolme tytärtä.

Vielä muutama vuosi sitten elimme täydellistä lapsiperhe-elämää, jossa puolison kanssa hoidimme lapsia liukuhihnatyylillä. Muistan, miten kantoliina oli ihan ehdoton kapistus, koska sen avulla sain kädet vapaiksi.

Kolmen lapsen kanssa liikkuminen ei ollut aina yksinkertaista. Meillä ei ollut rahaa riittävän isoon autoon, joten matkustaminen oli yhtä ahtaamista ja tunkemista ja epämukavaa kaikille. Etupenkki oli varattu turvaistuimelle, joten minä jouduin ahtautumaan takapenkille kahden muun turvaistuimen väliin.

Maailma on mitoitettu kaksilapsisille perheille: kolmas oli aina ylimääräinen. Muistan, miten metsäsin majoituspaikassa kolmannelle lapselle vuodevaatteita, kun niitä ei etukäteisilmoituksesta huolimatta ollut. Tai miten kolmilapsiselle perheelle ei ollut majoituspaikassa ylipäätään tilaa. Olisi pitänyt ottaa kaksi hotellihuonetta.

Risteilyllä emme koko perheenä käyneet enää sen jälkeen, kun keskimmäinen ja kuopus eivät enää mahtuneet samaan sänkyyn. Ikinä en onnistunut varaamaan perhehyttiä, vaikka legendan mukaan sellaisia on olemassa. Etelänmatkoihin ei meillä ollut kolmen lapsen kanssa koskaan varaa.

Meillä ei ollut tukiverkkoa. Minun vanhempani ovat kuolleet jo 20 vuotta sitten, ja puolison vanhemmat asuvat kaukana pohjoisessa. Päiväkoti oli meidän tukiverkkomme, joten älkää tulko puhumaan minulle subjektiivisen päivähoidon rajoituksista.

Vuosia meni niin, että kävimme puolison kanssa kahdestaan ulkona ainoastaan hääpäivänä. Yhden päivän aikana kävimme ulkona syömässä, elokuvissa, taidenäyttelyssä, kahvilla, kävelyllä... Parisuhde oli melko lailla hyllyllä useamman vuoden.

Nyt on toisin. Esikoinen muutti omaan kotiin lähes kaksi vuotta sitten. Kotona olevat tytöt viettävät entistä enemmän aikaa kavereittensa kanssa ja entistä vähemmän aikaa meidän kanssamme. Olemme yhä useammin kahdestaan kotona tai siellä on korkeintaan kuopus.

Luopuminen ei ole kaikilta osin helppoa, vaikka näinhän tämän kuuluukin mennä.


sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Nimeämättömät

Viime viikolla Palvelualojen ammattiliitto PAM uutisoi seksuaalisesta häirinnästä. Ilmiö on ikivanha, koska sitä oli minunkin nuoruudessani.

Olin parikymppisenä kesätöissä elintarviketehtaassa, jonne menivät kesätöihin kaikki paikkakuntani nuoret. Suurin osa työkavereista oli kivoja, mutta isossa joukossa oli muutama mätämuna. Seksuaalisen häirinnän lisäksi työpaikkakiusaaminen oli yleistä, samoin miesten ja naisten epätasa-arvo. Parikymppistä nämä ahdistivat, mutta kahdelle ensimmäiselle ei ollut nimeä, ja jälkimmäinen tulvi rakenteista, joten yksi kesätyöntekijä ei sille mitään mahtanut.

Kunniakseni on sanottava, että puutuin sekä työpaikkakiusaamiseen että seksuaaliseen häirintään sillä keinolla, joka minulla oli: kovalla äänellä.

Lihapuolella työskenteli nelikymppinen mies, jolla oli tapana työpäivän lomassa käydä kuiskuttelemassa härskejä nuorille naisille. Hän pystyi työssään liikkumaan vapaasti, mutta naiset olivat enemmän tai vähemmän sidottuja työpisteisiinsä, joten he eivät päässeet miestä ja tämän puheita karkuun.

En tiedä, oliko kukaan koskaan valittanut pomolle tai työsuojeluvaltuutetulle, mutta epäilen. Vanhemmat, vakituiset työntekijät neuvoivat suhtautumaan tilanteeseen kahdella tavalla: joko piti olla kiitollinen saamastaan miehisestä huomiosta tai olla välittämättä ja kuitata koko juttu huumorilla.

Minä en pystynyt kumpaakaan, joten sain tiukkapipon maineen. Nykyään varmaan sanottaisiin, että pillussani oli hiekkaa, mutta sanonta ei ollut tuolloin vielä käytössä.

En pysty vieläkään sanomaan ääneen niitä juttuja, joita häirikkö kävi minulle kuiskimassa.

Kielteiset ilmiöt eivät ole maailmasta ja työelämästä kadonneet mihinkään. Nykyään niillä on onneksi kuitenkin nimi. 

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Hottis

Sään lämpenemisen myötä hikoilukohtaukset ovat palanneet. Viime yönä heräsin siihen, että kylvin hiessä, vaikka olin alasti, ikkuna oli auki ja päällä oli kesäpeitto. Saa nähdä, mihin tää johtaa, jos tulee kovin lämmin kesä.

Puoliso ei halua nukkua ovi auki, kun pelkää heräävänsä muualta huoneistosta tulevaan valoon. Makkarissa on pimennysverhot. Hän ei myöskään suostu tuulettimeen, kun pelkää, ettei saa nukuttua sen hurinassa.

Joudun ehkä muuttamaan nukkumaan toiseen huoneeseen, kun kesä tästä etenee.

Päivisinkin hikoiluttaa entistä enemmän. Ongelmaa lisää se, että en ole vuosiin voinut käyttää mitään dödöjä, kun kaikista tulee ihottumaa.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Kiire kiire

Elämä on ollut kovin kiireistä koko toukokuun. Piipahdin kavereiden kanssa Lontoossa kokeilemassa, miltä yläluokkainen englantilainen elämä tuntuu. Kokemus yksityisklubista oli mielenkiintoinen, mutta kyllä Camden Townissa oli kotoisampaa.

Reissu kesti neljä päivää, mistä seurasi se, että työt jäivät vaiheeseen ja kotityöt tekemättä. Puoliso ja keskimmäinen tytärkin olivat samaan aikaan reissussa. 

Nyt olen sitten tämän viikon yrittänyt kuroa vajetta kiinni sekä kotona että töissä. Liikunta on jäänyt vähiin, ja syömiset ovat luonnollisesti olleet ihan sekaisin.

Juoksemaan en edelleenkään pääse, koska plantaarifaskiitti estää kaiken liikunnan, jossa tulee tärähdystä kantapäähän.

Kaikesta epäsäännöllisyydestä on seurannut se, että paino on taas lähtenyt nousuun. Ensi viikko on vähän helpompi, mutta kalenteria katsoessa näyttää siltä, että tahti taas kiihtyy kohti kesälomaa.

Onnistuin reissussa kuluttamaan niin paljon rahaa, että en muista, koska olisin aikuisiällä ollut näin vähissä käyttövaroissa. En ostanut paljon mitään, mutta yläluokkainen elämä on kallista.

Kun tämä jalka nyt vain tulisi kuntoon niin kaikki olisi helpompaa.



tiistai 28. huhtikuuta 2015

Falskaa!

Yksi noloimmista ja ärsyttävimmistä ikääntymiseen liittyvistä asioista on virtsankarkailu.

En tiedä, liittyykö vaiva kolmeen alatiesynnytykseen vai vain vanhenemiseen, mutta vaikea siitä on kokonaan päästä eroon.

Synnytysten jälkeen fyssarit puhuivat lantiopohjanlihasten jumpan tärkeydestä. Ja jumppasinhan minä. Silloin kuin muistin.

Pari vuotta sitten järkytyksekseni huomasin, että pidätyskykyni on heikentynyt. Pahimmillaan en päässyt vahingotta aamulla vessaan, kun piti muutama askel pystyasennossa ottaa sängystä noustua. Jostain syystä tilanne kriisiytyi aina ennen kuukautisia.

Aloitin säännöllisen jumpan ja otin käyttöön fyssarikaverini lahjoittaman kuulan. Tilanne korjaantui siedettäväksi. Kuljen kuitenkin pikkutenat pöksyissä ihan siltä varalta, että joskus jokin naurattaisi.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Tutkittu juttu

Olen ravannut viidenkympin kunniaksi terveystarkastuksissa.  Kävin gynekologilla, työterveyshuollon tarkastuksessa, hammaslääkärillä ja silmälääkärillä sekä seulontapapa-kokeessa. Vielä on mammografia edessä toukokuun alussa.

Gynekologilla olen tavannut käydä vuosittain, hammaslääkärillä joka toinen vuosi (ja joka toinen suuhygienistillä) ja silmälääkärillä olen käynyt viimeksi 2007. Nyt pitäisi kuulemma tulla kolmen vuoden päästä taas.

Työterveyshoitaja halusi otattaa ekg:n, koska minulla on matala leposyke. Se on ollut sellainen niin kauan kuin minä muistan. Ekg:tä ei minusta tarvittu, mutta menenhän minä, kun ammattilainen käskee. Viime viikolla työterveyslääkäri ilmoitti, että sydämeni on kunnossa.

Kaikki muukin on ollut tähän asti kunnossa. Olen terve, eikä edes hampaissa ole mitään vikaa.
Vähän tässä touhussa on kuitenkin medikalisaation makua. Silmälääkärikin halusi ylimääräisiä tutkimuksia, kun näköhermoni on "paksu". Se voi kuulemma olla merkki silmänpainetaudista, joka on oireeton. Painetta ei silmän pinnalta mitattuna ollut.

Seulontapapan ja mammografian Helsinki kustantaa kaikille ikäisilleni naisille, mutta muut tutkimukset maksaa työantajani joko työterveyshuoltona tai terveysrahan kautta. Olen niin hyväosainen, että välillä hävettää.

Tasatakseni epäoikeudenmukaisuutta äänestin eduskuntavaaleissa nuorta, vasemmistolaista miestä.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Joukkomurha

Näen yhteyden tuoreen lentokoneella tehdyn joukkomurhan, koulumurhien, Myyrmannin pommin ja miksen myös perhesurmien välillä.

Jollakulla on niin paha olla, että tuhoisuus ylettyy oman minän lisäksi syystä tai toisesta lähellä oleviin ihmisiin. Ehkä hän kokee, että kukaan ei ymmärrä, kukaan ei tue eikä kukaan muukaan ansaitse elää, kun itse ei jaksa.

Jokin selitys on oltava.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

The Day Has Come

Eilen se sitten tapahtui. Täytin 50 vuotta, mutta maapallo jatkaa kulkuaan. Elämä näyttäisi olevan entisellään.

Päätin viettää päivän hiljaisesti omassa rauhassani, ja näin myös kävi. Heräsin luonnon keskellä menneen maailman hotellissa, kävin aamupalalla ja katsoin telkkarista ohjelman, jossa pelastettiin harmaavalas. Sen jälkeen tulin kotiin, josta lapset olivat lähteneet kouluun ja tein opiskeluihin liittyvän tehtävän.

Puoliso palasi illalla työmatkalta ja menimme yhdessä nukkumaan.

Keskiviikkona gynekologi jutteli kanssani vaihdevuosista, joista toki jonkin verran näkyy merkkejä. Lääkitystä en tosin vielä tarvitse lääkärinkään mielestä. Hän vain sai minut miettimään, että mahtaako ajoittaisessa tyytymättömyydessäni puolisoa ja elämääni kohtaan olla kyse enemmän vaihdevuosioireista kuin objektiivisesta parisuhdeongelmasta...

En tiedä. Nyt tuntuu taas tosi hyvältä olla tässä liitossa ja juuri tämän ihmisen kanssa.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Lomaviikko

Olen tämän viikon lomalla. Työpaikan tessin mukaisesti saan 50-vuotispäivän palkalliseksi vapaapäiväksi, joten otin jäljellä olevat lomapäivät tähän samaan syssyyn. Alun perin ajattelin itkeä peiton alla koko viikon, mutta nyt en enää tunne siihen tarvetta. Ikäkriisi on helpottanut, kun päivä vääjäämättä lähestyy.

Sen sijaan viikko on täynnä ohjelmaa. Menen gynekologille, kampaajalle ja kosmetologille. Käyn liikkumassa ja teen opiskeluhommia. Keskiviikon ja torstain väliseksi yöksi menen hotelliin. Lapset ovat niin isoja, että pärjäävät täällä kyllä yhden yön keskenään.

Mitään sen suurempaa juhlaa ei ole tarkoitus viettää, koska inhoan keskipisteenä olemista. Puoliso on työmatkalla, joten ehkä juhlimme perheenä viikonloppuna.

Painokin on pikkuhiljaa pudonnut.


maanantai 9. maaliskuuta 2015

Housut pois

Olen papa-seulonnassa. Huomaan, että housujen riisuminen ja pylly paljaana tutkimuspöydälle kiipeäminen tuntuu ikävältä. Siltä, että yksityisyyttäni jotenkin rikotaan, vaikka bioanalyytikko on luonnollisesti ammatillinen ja asiallinen. Terveydestäni tässä on kyse, ja yhteiskunta pitää minusta huolta.

Terveyskeskuslääkäri teki minulle ekan kerran sisätutkimuksen, kun olin 18-vuotias ja hain e-pillereitä. Siitä eteen päin riisuin housujani terveydenhuollossa tasaiseen tahtiin 20 vuotta joko raskauksien, synnytysten, jälkitarkastusten, munasolun luovutuksen tai ehkäisyn vuoksi.

Kuopus syntyi, kun olin 38-vuotias. Mies steriloitiin samassa yhteydessä, joten ehkäisyn tarve loppui. Olen käynyt gynellä kerran vuodessa, ja olen yllätyksekseni huomannut, että housujen riisumisen kynnys on pikkuhiljaa noussut. Ennen se ei tuntunut missään.

Kai tämäkin on yksi oire vanhenemisesta.




sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Kuolema opetti halaamaan

Olin eilen äitini nuorimman siskon 70-vuotispäivillä. Edellisen kerran tapasimme suvun kera isommalla porukalla sisareni hautajaisissa 2013 vuoden lopulla.

Kuolemaa ja hautajaisia on suvussamme riittänyt.

Pahin oli serkkuni 17-vuotiaan pojan kuolema auto-onnettomuudessa kesällä 2012. Se järkytti kaikkien meidän elämää perusteellisesti, eikä mikään ole ollut entisellään sen jälkeen. Kurkkua kuristaa ja silmät kyyneltyvät joka kerta, kun muistelen, miten serkkuni ja hänen miehensä toisiaan tukien horjuivat poikansa arkun perässä hautajaisissa.

Me muut takerruimme toisiimme tuskassamme.

Elämä on kuitenkin jatkunut. Olemme oppineet olemaan lähempänä toisiamme ja nykyään aina halaamme kohdatessamme. Ennen vain kättelimme.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Komento takaisin

Mieheni onnistui yhdessä yössä ja sanaakaan sanomatta pelastamaan avioliittonsa. Tätä lisää niin johan olisi onnellinen ja tyytyväinen vaimo.

Nyt pystyn taas kevyemmällä mielellä jatkamaan parisuhteessa. Meidän parisuhteemme ongelmat ovat loppujen lopuksi niin pieniä, että niiden takia ei kannata ryhtyä niin massiiviseen elämän korjausliikkeeseen kuin avioero.

Toisaalta näin pienet ongelmat pitäisi pystyä helposti myös ratkaisemaan. Ongelma lieneekin siinä, että emme tunnista ja tunnusta samoja ongelmia. Kokemani ongelmat saavat kehittyessään laajat mittasuhteet ja alan nähdä kaiken niiden kautta.

Ehkä ongelmien määrä on pitkässä parisuhteessa vakio. Ero on vain siinä, miten niihin suhtautuu. Minun päässäni negatiiviset tuntemukset kiertävät kehää ja ruokkivat toisiaan.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Ruma sana

Aloitin blogin, kun halusin purkaa vanhenemiseen liittyviä ajatuksia jonnekin. Halusin myös kertoa, millaista on elää parisuhteessa, jossa toinen osapuoli vain on.

Parisuhteen tilanne on ennallaan: läheisyyttä ja hellyyttä ei ole, kosketusta ei ole, seksiä ei ole. Yhteiselo sujuu sinänsä silti ihan ok. Emme me riitele, eikä meillä ole kotona ahdistava ilmapiiri. Minulla on suhteellisuudentajua, koska olen ollut naimisissa ennenkin. Siinä suhteessa oli kaikki pielessä. Vanhempieni yhteiselämä puolestaan loi puitteet perhehelvetille, ja meidän elämämme on siitä kaukana.

Minulle ei kuitenkaan riitä se, että parisuhde ei ole perhehelvetti. Olen tietoisesti entisestäni vähentänyt panoksia parisuhteen hyväksi. Minä en enää halua yksin kannatella tätä liittoa, vaikka tiedän, että näin meno päättyy avioeroon enemmin tai myöhemmin. Minä en vain ole mennyt naimisiin saadakseni elää puutteessa, kosketuksen kaipuussa ja yksinäisyydessä. Ennemmin olen sitten rehellisesti yksin.

Nyt se on sanottu ääneen. Lastemme puolesta olen kyllä surullinen.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kadonneet sukulaiset

Isäni veli muutti 60-luvun alussa vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin. He asettuivat sinne, minne monet suomalaiset heitä ennen eli suurten järvien alueelle Indianan osavaltioon. Heille syntyi neljä lasta.

Tuohon aikaan yhteydenpito kotimaahan oli työlästä. Kirjeet olivat hitaita ja perillemeno epävarmaa (Yhdysvaltain postilaitos ei ilmeisesti vieläkään kykene hyvään toimitusvarmuuteen), ja puhelut kalliita ja hankalia, koska ne piti erikseen tilata keskuksesta. Oman lisänsä toi aikaero. Jonkin verran isäni kuitenkin piti veljeensä yhteyttä.

Setäni vieraili meillä kerran 70-luvulla, kun olin pikkutyttö. Vierailu oli niin jännittävä, että muistan sen vieläkin. Setä puhui vähän murtaen suomea, ja hänellä oli lompakossa vihreitä dollareita, jotka saivat lähikaupan kassan silmät leviämään.

Suomesta ei vielä tuolloin juurikaan käyty ulkomailla, eikä kukaan tuntenut ketään, joka asuisi ulkomailla. Joku naapuri oli käynyt Kanariansaarilla ja tuonut tuliaisiksi flamenconuken olohuoneen kirjahyllyyn. Siinäpä se.

Eipä ihme, että kaverit kurkkivat ulkomaan setääni ikkunan takana.

Setä kuoli nelikymppisenä 70-luvulla. Isä ja hänen leskensä sopivat pitävänsä yhteyttä, mutta se jäi.

Minulla oli Yhdysvalloissa neljä serkkua, joita en ollut koskaan tavannut. Eikä vaikuttanut siltä, että koskaan tapaisinkaan.

Internetin ilmaantumisen jälkeen olen vuosia yrittänyt etsiä heitä. Netti on täynnä erilaisia maksullisia etsintäsivustoja. Serkuista kolme on naisia, joten todennäköisesti sukunimi on muuttunut. Kahden vanhimman serkun nimellä ei koskaan tullut vastaan mitään mistään. Löysin lopulta yhden osoitteen ja kirjoitin kirjeen, mutta en saanut vastausta.

Facebookista en ole sukunimellämme löytänyt ketään sopivaa. Sukunimi on ikävän yleinen sekä Suomessa että näköjään myös Yhdysvaltojen suomalaistaustaisten kesken, joten sen avulla on ollut työlästä etsiä.

Vihdoin tärppäsi. Löysin eräästä etsintäpalvelusta uuden nimen, joka löytyi myös FB:sta. Kyseessä oli parikymppinen tyttö. Kirjoitin hänelle viestin ja kysyin, sanovat nimet x ja y hänelle mitään. Olin jo menettänyt toivoni, kunnes monen kuukauden kuluttua sain vastauksen. Ilmeisesti viesti oli mennyt Muut-kansioon, ja hän oli huomannut sen sattumalta.

Tyttö kertoi, että x on hänen äitinsä ja y hänen setänsä. Myös setäni vaimo, hänen isoäitinsä on elossa. Kaksi muuta serkkuani ovat kuolleet.

Nyt minulla on yhteys.


sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Karu totuus

Kävin passikuvassa, koska sekä lasten että minun passit pitää uusia.

Jos joskus olen kuvitellut näyttäväni ikäistäni aavistuksen verran nuoremmalta, en kuvittele enää.

Kun ihmiseltä poistetaan ilmettä kohottavat silmälasit ja ilmeet ylipäätään, paljastuu karu totuus.

Taas yksi syy olla menemättä likinäköisyyttä poistavaan leikkaukseen. Näytän ihan vainaalta ilman silmälasejani.

Kuvaajan kunniaksi on tosin sanottava, että kuva on parempi kuin minusta viisi vuotta sitten näpätty.

Ikävä, että en voi laittaa kuvaa tähän kommentoitavaksi.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Tungetteleva kysymys

Olin ystävättären kanssa lounaalla viime viikonloppuna. Mukana olivat myös molempien teini-ikäiset tyttäret.

Jutustelimme mukavia ja lasten korville sopivia. Yhtäkkiä ystävätär otti puheeksi lähestyvän 50-vuotispäiväni ja kysyi: "Saanko tehdä tungettelevan kysymyksen? Joko sulla on vaihdevuosioireita?"

Vastasin rehellisesti ja kerroin sen, mitä olen blogiinkin vuodattanut. Sen jälkeen keskustelimme siitä, miten keho on iän myötä muuttunut ja missä kohtaa vuodet erityisesti näkyvät.

Ystävätär on minua pari vuotta nuorempi, joten hänen kuukautisensa eivät vielä temppuile. Hänellä on kuitenkin iho rypistynyt silmien ympäriltä ja dekolteen alueelta. Ja paino nousee, jos ei pidä varaansa.

Olemme ystävättären kanssa tutustuneet parikymppisinä yliopisto-opiskelijoina. Olemme olleet lähellä toistemme elämää valmistumisen, parisuhteiden muodostamisen, raskauksien, synnytysten ja imetysten, lasten kasvamisen ja työelämän kuvioiden myötä.

Lienee luonnollista, että tuemme toisiamme ja vaihdamme kokemuksia myös vanhenemisesta. Onneksi tätä ei tarvi kestää yksin.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Ensimmäinen ajatus

Tapasin viime sunnuntaina erään tuttavani monen vuoden jälkeen. Hän on täyttänyt viisikymmentä viime vuoden loppupuolella. Mielestäni hän on aina ollut kaunis nainen.

Ensimmäinen sensuroimaton ajatukseni oli: Luoja, miten hän on vanhentunut. Seuraavat ajatukseni olivat: Näytänkö minäkin tuolta? Olenko noin veltostunut ja harmaa? Roikkuuko munkin naamani noin?

En tiedä, mitä ihmiset ajattelevat minut muutaman vuoden tauon jälkeen nähdessään. Luultavasti ainakin, että onpas toikin lihonut. Minun etuni on se, että ensimmäistäkään harmaata hiusta ei ole vielä ilmestynyt, eikä ryppyjä ole pahasti.

Nuorena ihoni oli rasvainen. Vaikka se on nyt selvästi kuivunut, se on silti rypyttömämpi kuin monen sellaisen, jolla oli nuorena sileä ja kaunis iho minun kärsiessäni mustapäistä ja finneistä.

Vuodet jättävät silti jälkensä. Älkää ymmärtäkö väärin: en halua viiskymppisenä näyttää kolmikymppiseltä. Nelikymppinen riittäisi.

Painokin on ärsyttävästi noussut, vaikka herkut ovat olleet pannassa. Toisaalta en ole päässyt liikkumaan, kun kantapäähäni iski plantaarifaskiitti. Se(kin) on ikääntyvien naisten vaiva.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Hyvää uutta vuotta

Heiaheia kertoo, että olen viime vuonna liikkunut yhteensä 203 tuntia 260:lla eri treenikerralla, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin. Paino on tästä huolimatta noussut kuusi kiloa. Liikunta ei todellakaan laihduta.

Mitähän mun pitäisi tehdä, jotta paino putoaisi? Liikunnan lisääminen ei ainakaan ole vaihtoehto, koska se lisää mun ruokahaluani. Liikunnan vähentäminenkään ei kuulosta järkevältä, koska se on keino, jolla jaksan arjessa. Haluan pysyä hyvässä kunnossa.

Näyttää pahasti siltä, että ainoa keino on puuttua ns. inputtiin. Olen yrittänyt pitää ruokapäiväkirjaa, mutta jotenkin into aina lopahtaa. Sen verran olen kuitenkin saanut listattua syömisiä, että tiedän, missä ongelma piilee.

Tykkään liikaa herkuttelusta ja herkuttelen liian usein. Pitäisi oppia kerta viikkoon ja kohtuudella. Tuntuu siltä, että helpompaa olisi olla ilman.

Nyt huushollissa ei ole herkun herkkua. Sain puolisonkin puhuttua asian taakse, vaikka hän helposti on sitä mieltä, että ehdottaessani yhteistä linjaa puutun hänen itsemääräämisoikeuteensa.

Likat ovat liikunnallisia ja hoikkia, joten heidän herkuttelunsa ei ole siinä mielessä ongelma. He(kin) syövät kuitenkin liikaa sokeria, mikä vie tilaa ravitsevalta ruualta. Tuskin on heidänkään terveydelleen vaaraksi, jos nautitun sokerin määrä vähenee.