maanantai 29. kesäkuuta 2015

Ystäväni juoppo

13-vuotiaana ystävystyin uuden luokkakaverin kanssa. Hän oli poika, mutta välillämme ei ollut tuolloin eikä koskaan muulloinkaan mitään romanttista. Me olimme ystäviä. En tarkoituksella lisää "vain"-sanaa, koska ystävyytemme oli hieno asia.

Lukiossa ympärillemme kehittyi porukka, johon kuului molempien muita kavereita sekä kyseisen pojan kaksi nuorempaa sisarusta ja heidän kavereitaan. Vietimme paljon aikaa yhdessä pojan vanhempien talon yläkerrassa. Se oli meidän nuorisotilamme. Sittemmin olen miettinyt, miten vanhemmat kestivät meitä.

Eilen oli perhejuhlat, joissa tapasin kyseisen pojan. Pidän nykyään enemmän yhteyttä sisareen ja hänen kaksoisveljeensä kuin poikaan itseensä ja siihen on syy.

Hänestä nimittäin tuli alkoholisti. Ja alkoholisti on ystävänä raskasta seuraa. Raskasta on myös ollut seurata valintoja, jotka ovat johtaneet entisen hyvätuloisen menestyjän työelämän ulkopuolelle ja menettämään terveytensä. Raskasta on todeta, että ystävä näyttää vieläkin huonommalta kuin viimeksi kohdattaessa.

Interventioita on matkan varrella yritetty monta kertaa monin eri tavoin ja monella eri kokoonpanolla. Yhdessä vaiheessa hänen perheensä päästi tarkoituksella tilanteen niin pitkälle, että ystäväni vietti yönsä kodittomien yömajassa. Tuosta tilasta hän on onneksi noussut, mutta alkoholi on edelleen elämän tärkein kumppani.

Ongelman ydin on ongelman kieltäminen.

Ystävä tilitti minulle terveysongelmiaan, joita riittää ja joiden päaasiallinen syy on alkoholissa ja tupakassa. Suomalainen terveydenhuolto tutkii ja hoitaa juoppoja parhaansa mukaan, mutta hoidosta ei ole mitään hyötyä, kun liiallinen alkoholin käyttö ja tupakointi jatkuu. Money not well spent, sanoisin.

Kesken ystäväni tilityksen kysyin, minkä verran hän arvelee elintavoillaan olevan osuutta terveysongelmiin.

"Juopottelen paljon vähemmän kuin sä luulet", hän vastasi. Ongelmat johtuvat kuulemma siitä, että hän ei syö riittävän terveellisesti eikä liiku riittävästi.

Ongelman ydin on ongelman kieltäminen.


tiistai 16. kesäkuuta 2015

Entinen lapsiperhe

Meillä on kolme tytärtä.

Vielä muutama vuosi sitten elimme täydellistä lapsiperhe-elämää, jossa puolison kanssa hoidimme lapsia liukuhihnatyylillä. Muistan, miten kantoliina oli ihan ehdoton kapistus, koska sen avulla sain kädet vapaiksi.

Kolmen lapsen kanssa liikkuminen ei ollut aina yksinkertaista. Meillä ei ollut rahaa riittävän isoon autoon, joten matkustaminen oli yhtä ahtaamista ja tunkemista ja epämukavaa kaikille. Etupenkki oli varattu turvaistuimelle, joten minä jouduin ahtautumaan takapenkille kahden muun turvaistuimen väliin.

Maailma on mitoitettu kaksilapsisille perheille: kolmas oli aina ylimääräinen. Muistan, miten metsäsin majoituspaikassa kolmannelle lapselle vuodevaatteita, kun niitä ei etukäteisilmoituksesta huolimatta ollut. Tai miten kolmilapsiselle perheelle ei ollut majoituspaikassa ylipäätään tilaa. Olisi pitänyt ottaa kaksi hotellihuonetta.

Risteilyllä emme koko perheenä käyneet enää sen jälkeen, kun keskimmäinen ja kuopus eivät enää mahtuneet samaan sänkyyn. Ikinä en onnistunut varaamaan perhehyttiä, vaikka legendan mukaan sellaisia on olemassa. Etelänmatkoihin ei meillä ollut kolmen lapsen kanssa koskaan varaa.

Meillä ei ollut tukiverkkoa. Minun vanhempani ovat kuolleet jo 20 vuotta sitten, ja puolison vanhemmat asuvat kaukana pohjoisessa. Päiväkoti oli meidän tukiverkkomme, joten älkää tulko puhumaan minulle subjektiivisen päivähoidon rajoituksista.

Vuosia meni niin, että kävimme puolison kanssa kahdestaan ulkona ainoastaan hääpäivänä. Yhden päivän aikana kävimme ulkona syömässä, elokuvissa, taidenäyttelyssä, kahvilla, kävelyllä... Parisuhde oli melko lailla hyllyllä useamman vuoden.

Nyt on toisin. Esikoinen muutti omaan kotiin lähes kaksi vuotta sitten. Kotona olevat tytöt viettävät entistä enemmän aikaa kavereittensa kanssa ja entistä vähemmän aikaa meidän kanssamme. Olemme yhä useammin kahdestaan kotona tai siellä on korkeintaan kuopus.

Luopuminen ei ole kaikilta osin helppoa, vaikka näinhän tämän kuuluukin mennä.


sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Nimeämättömät

Viime viikolla Palvelualojen ammattiliitto PAM uutisoi seksuaalisesta häirinnästä. Ilmiö on ikivanha, koska sitä oli minunkin nuoruudessani.

Olin parikymppisenä kesätöissä elintarviketehtaassa, jonne menivät kesätöihin kaikki paikkakuntani nuoret. Suurin osa työkavereista oli kivoja, mutta isossa joukossa oli muutama mätämuna. Seksuaalisen häirinnän lisäksi työpaikkakiusaaminen oli yleistä, samoin miesten ja naisten epätasa-arvo. Parikymppistä nämä ahdistivat, mutta kahdelle ensimmäiselle ei ollut nimeä, ja jälkimmäinen tulvi rakenteista, joten yksi kesätyöntekijä ei sille mitään mahtanut.

Kunniakseni on sanottava, että puutuin sekä työpaikkakiusaamiseen että seksuaaliseen häirintään sillä keinolla, joka minulla oli: kovalla äänellä.

Lihapuolella työskenteli nelikymppinen mies, jolla oli tapana työpäivän lomassa käydä kuiskuttelemassa härskejä nuorille naisille. Hän pystyi työssään liikkumaan vapaasti, mutta naiset olivat enemmän tai vähemmän sidottuja työpisteisiinsä, joten he eivät päässeet miestä ja tämän puheita karkuun.

En tiedä, oliko kukaan koskaan valittanut pomolle tai työsuojeluvaltuutetulle, mutta epäilen. Vanhemmat, vakituiset työntekijät neuvoivat suhtautumaan tilanteeseen kahdella tavalla: joko piti olla kiitollinen saamastaan miehisestä huomiosta tai olla välittämättä ja kuitata koko juttu huumorilla.

Minä en pystynyt kumpaakaan, joten sain tiukkapipon maineen. Nykyään varmaan sanottaisiin, että pillussani oli hiekkaa, mutta sanonta ei ollut tuolloin vielä käytössä.

En pysty vieläkään sanomaan ääneen niitä juttuja, joita häirikkö kävi minulle kuiskimassa.

Kielteiset ilmiöt eivät ole maailmasta ja työelämästä kadonneet mihinkään. Nykyään niillä on onneksi kuitenkin nimi.