maanantai 21. syyskuuta 2015

Mielenrauhaa

Vietin viikonlopun ystävieni kanssa yhteisten 50-vuotisjuhlien merkeissä. Majoituimme kansallispuiston reunalla, vaelsimme luonnossa viisi tuntia ja yksitoista kilometriä. Söimme lounasta laavulla. Saunoimme, uimme, söimme, joimme olutta ja punaviiniä, makasimme paljussa ja ennen kaikkea juttelimme.

Kaikki on tuolla porukalla niin mutkatonta. Kaikki ovat tunteneet toisensa yhdessä ja erikseen vuosikausia. Yksi oli kanssani peräti samassa päiväkodissa, yksi samalla luokalla ala-asteella ja muihin olen tutustunut joko yläasteella tai lukiossa. Ystävien ystävistä on tullut yhteisiä ystäviä. Yhteinen nimittäjä on kotipaikkakuntamme.

Olemme hitsautuneet niin tiiviisti yhteen, että kenenkään välillä ei ole mitään jännitteitä. Jos jossain on ongelma, siitä sanotaan suoraan, mutta yleensä ei tarvitse mennä edes niin pitkälle.

Meissä on miehiä, ja meissä on naisia, mutta meidän suhteemme eivät ole seksuaalisia. Kaksi meistä tosin löysi toisensa (yllättäen) pari vuotta sitten, mutta pääsääntöisesti seurustelukumppanit ja puolisot on hankittu muualta kuin omasta porukasta.

Seksin mahdottomuus on vapauttavaa. Oli ihana istua tiiviisti paljussa, katsella tähtitaivasta ja tuntea rakkaat, tutut ihmiset lähellään. Olen niin siunattu, kun saan kuulua porukkaan ja tuntea itseni hyväksytyksi sellaisena kuin olen.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Kaikki vaikuttaa kaikkeen

Olen ollut parin viime viikon aikana niin väsynyt. En nuku kunnolla: illalla en saa unta, heräilen yöllä ja herään liian aikaisin. Päivisin käyn ylikierroksilla.

Eilen riitelin puolison kanssa pitkästä aikaa oikein kunnolla. Lähdin suutuspäissäni pois kotoa ja palasin vasta iltapäivällä.

Omassa rauhassa oli aikaa miettiä.

Luin pari päivää sitten läpi kaiken, mitä olen tänne kirjoittanut. Tajusin, että ongelmani ei olekaan ollut parisuhde ja puoliso, vaan olen heijastanut työpaikan vaikeudet mieheeni. Olen ladannut häneen ja parisuhteeseen kohtuuttomia odotuksia, kun töissä on ollut niin hankalaa. Miehelleni voin huutaa ahdistustani ääneen; sen aiheuttajalle en, koska työpaikalla pitää käyttäytyä asiallisesti.

Ennen lähtöään vakipomo syytti minua työpaikan ongelmista. Hänen mukaansa olen halunnut vetää koko työyhteisön mukaan omaan onnettomuuteeni. Hänen mukaansa saan siitä voimaa, kun kaikki voivat huonosti.

Kun joku sanoo noin päin naamaa, alkaa väkisin miettiä, että voisiko asia todella olla noin. Ei ole eka kerta, kun epäilen itseäni, kun yritän keskustella hänen kanssaan. Hänellä on taito esittää valheelliset asiat niin, että kuulija alkaa epäillä itseään ja omaa kokemustaan. Vaadinko sittenkin erivapauksia? Teinkö työn itsenäisesti vai pyysinkö liikaa apua muilta?  Kävikö hän työhuoneessani tiedustelemassa vointiani siskon kuoleman jälkeen? Olinko passiivinen asiassa, joka oli annettu seurattavakseni?

Vakipomo palaa viikon päästä. Viime viikolla meillä oli ison pomon kanssa keskustelu siitä, miten säilytämme hyvän työilmapiirin ja hyvät työkäytännöt, jotka pomon sijainen on tuonut tullessaan. Kaikilla tiimimme jäsenillä on vakaa halu pitää nykyinen työkulttuuri kaikissa sen muodoissaan.

Ilmaisin isolle pomolle huoleni työpaikkakiusaamisen jatkumisesta. Olin naiivisti kuvitellut, että hän vihdoin ymmärtäisi, mistä ongelmat ovat johtuneet. Ne kun katosivat vakipomon myötä. Pettymys oli karvas, kun iso pomo vastasi: "Jokainen vastaa omasta käytöksestään. Katso peiliin."

Minulle olisi riittänyt: "Keskustelen esimiehesi kanssa, ja kehotan häntä käyttäytymään teitä kaikkia kohtaan asiallisesti."

Ei taida olla mikään ihme, että en saa unta.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Liian hyvä itsetunto

Olen elämäni aikana ollut kolmesti tilanteessa, jossa joku yrittää tuhota itsetuntoni.

Yläasteen kahdeksannen luokan syksyllä menetin kaikki kaverini yhden viikonlopun aikana. En vieläkään tiedä, mitä tapahtui ja miksi. Maanantaina koulussa kukaan ei enää puhunut minulle. Muut käänsivät selkänsä, kun yritin heitä lähestyä. Koska kukaan ei puhunut, yritin tuon aikaisella tekstarilla eli tunnin aikana lähetettävällä viestilapulla selvittää, mitä oli tapahtunut. Vastaukset olivat lyhyitä ja tylyjä.

Yläasteen kaksi vikaa vuotta kuluivat enemmän tai vähemmän koulukiusattuna. Entiset kaverit alkoivat jossain vaiheessa kyllä puhua minulle, mutta sävy oli muuttunut, enkä ollut enää tervetullut yhteisiin rientoihin. En tosin halunnutkaan, koska siellä minua olisi luultavasti pistetty entistä enemmän halvalla.

Lopulta löysin itse selityksen siitä, että olin hakeutunut väärään porukkaan. Minulla oli parempi keskiarvo, ja olin kiinnostuneempi koulusta ja kirjoista kuin pojista ja alaikäisenä kännäämisestä. Selitys ei kuitenkaan yhtään helpottanut yksinäisyyttä.

Tilanne muuttui, kun aloitin lukion. Kiusaajat katosivat elämästäni, ja löysin uusia ystäviä, joiden kanssa pidetään yhteyttä edelleenkin.

Toinen itsetunnon murskausyritys oli entisessä parisuhteessa. Opiskelin tuolloin jo yliopistossa, ja sain exältä kuulla säännöllisesti, miten turhaa opiskeluni olivat ja miten en koskaan onnistuisi löytämään työtä. Olin ruma ja tyhmä. Henkisen pahoinpitelyn lisäksi hän kävi kimppuuni myös fyysisesti. Syy ei koskaan selvinnyt, mutta kehitin totuuteni, jossa exä ei kestänyt sitä, että vaimo oli häntä korkeammin koulutettu.

Parisuhteen päätyttyä oman egon ja itsetunnon kokoamiseen kului pari vuotta.

Nyt olen taas tilanteessa, jossa joku yrittää murskata itsetuntoni. Taaskaan en tiedä syytä. Asialla on vakipomo, joka ennen pitkälle vapaalle jäämistään teki selvää minusta sekä ammatillisesti että persoonatasolla.

Olen saanut hänen sijaisensa ansiosta nauttia yhdeksän kuukautta erinomaisesta esimiehestä ja erinomaisesta esimiestyöstä.

Vakipomon paluu tuntuu paluulta painajaiseen.