torstai 26. marraskuuta 2015

Kaksi vuotta sitten

Ensi viikolla tulee kaksi vuotta siitä, kun poliisit tulivat kotiini ja kertoivat, että pikkusiskoni on löytynyt kuolleena kotoaan. Ensin sitä pidettiin sairauskohtauksena, mutta oikeuslääketieteellisessä tutkimuksessa selvisi, että kyseessä oli itsemurha.

Olin niin vihainen siskolle. Hän vetäisi mittavan pillerikuorman ja jätti minut selvittämään kaikki käytännön asiat. Osa asioista on vieläkin kesken, koska olen joutunut pala palalta ja jaksamiseni mukaan hoitamaan niitä. Kuolinpesä oli velkainen, ja siitä on seurannut yhtä ja toista byrokraattista ja juridista. Onneksi minulla on tuttu asianajaja, joka on hoitanut prosessia.

Olen puhunut siskon kuolemasta avoimesti lähipiirille ja muillekin, jos he kysyvät. Koko maailmalle en ole kuitenkaan ryhtynyt asiasta tiedottamaan, koska pidän kuolinsyytä sisareni yksityisasiana. En ole missään vaiheessa suostunut häpeämään asiaa. Heti, kun totuus tuli ilmi, sanoin, että tästä saa puhua ja tämä ei ole kenenkään syy.

Syyllisyyttä en ole tuntenut, koska tein oikeasti kaikkeni auttaakseni pikkusiskoa. Loputtomasti ei kuitenkaan voi auttaa ihmistä, joka ei suostu ottamaan apua vastaan, eikä esimerkiksi pysy hoidoissa eikä käy yhtäkään terapiaa loppuun. Hän haki suvun perinteiden mukaisesti apua alkoholista ja lääkkeistä.

En suostunut läheispompoteltavaksi, vaan pidin tiukasti omat rajat. Minulla oli pienet lapset ja kokopäivätyö, joten en voinut käydä yöllä puhelimessa tuntikausia kestäviä itkuisia keskusteluja juopuneen ihmisen kanssa. Sanoin, että tuen kaikessa, mikä vie eteenpäin, mutta en lähde pönkittämään alkoholismia tai hullutteluja.

Toissa viikolla päättyi vertaistukiryhmä, jossa olen käynyt asiaa käsittelemässä vajaan vuoden kerran viikossa. Suurin anti on se, että olen päässyt vihasta eroon. Nykyään ajattelen, että sisko on siellä missään haluaa olla. Elämä on lahja, mutta viime kädessä jokainen saa itse päättää, mitä sillä tekee. Sisko ei vaan jaksanut elää.

Olen yllättävän kuosissa asian kanssa, mutta joissakin tilanteissa tulee väistämättä itku, joten surematonta surua on vielä paljon. Eilen sellainen hetki koitti hydrobicin päätteeksi, kun ohjaaja soitti venyttelymusiikkina Laura Närhen Hetken tie on kevyttä.

Yleensä pakenen vaivihkaa paikalta tai laitan töissä radion kiinni, kun Johanna Kurkelan tai Laura Närhen siskoaiheisia kappeleita soitetaan. Nyt en päässyt mihinkään. Venyttelin takareisiä ja kyyneleet valuivat.