sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kaiken maailman voiteita

Vanhemisen huomaa siitä, että iho kuivuu talvisin. Tuntuu, että mikään maailman rasva ei riitä kosteuttamaan kasvoja, käsiä ja vartaloa riittävästi.

Olen voidefriikki, jolla on päivittäin käytössä vähintään viisi erilaista voidetta. Kuljetan jatkuvasti mukanani huulirasvaa ja käsivoidetta.

Vuosien kokemus on opettanut, mitkä voiteet toimivat ja millä kuivuus pysyy hallinnassa. En osta tolkuttoman kalliita voiteita, vaan pitäydyn markettituotteissa ja apteekin tarjonnassa.

Jätän mahdollisesti kalliiksi tulevat kokeilut nykyään sikseen, koska olen allerginen jollekin voiteissa käytettävälle ainesosalle, mutta en tiedä mille.

Vartalovoiteena käytän joko Dovea tai apteekin Essexiä. Dovessa on valinnanvaraa, ne tuoksuvat miedosti ja säännöllisesti käytettynä pitävät ihon hyvänä. Essex on tuoksuton ja kevyempi. Sekin riittää jopa talvella.

Huulirasvana paras on apteekista saatava Eucerin. Se on ihan ylivoimainen.

Kasvoihin käytän apteekin tuoksutonta Bellavitaa, jota saa sekä yö- että päivävoiteena. Kesäisin olen käyttänyt myös Eucerinin tuotteita, mutta talvisin palaan Bellavitaan.
Kuva Yliopistonapteekki

Silmänympärysvoiteista paras on Dermosilin geeli. Se ei turvota eikä tee silmäpusseja.

Käsivoiteissa olen kokeillut vaikka mitä, mutta ehdotonta suosikkia ei ole löytynyt. Ceridalin lipogeeli on jämäkkää tavaraa, joka pitää jopa kantapäiden ihon pehmeänä, mutta se on vähän turhankin jämäkkää.

Minulla on todella kuivat kädet ja kynsinauhat. Niihin olen välillä laittanut Bepanthenia, kun tuntuu, että mikään muu ei pidä niitä hyvinä.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Otteita arjesta

Syksyni on ollut poikkeuksellisen täynnä kaikkea.

Pääsin suorittamaan aineopintoja avoimeen yliopistoon. Niiden tekoon on aikaa noin vuosi, joten kiirettä pitää.

Kaikki vapaa-aika menee nenä kirjassa, mutta nyt nautin opiskelusta eri tavoin kuin nuorena. Silloin opiskelu oli suorittamista, jonka päämääränä oli valmistua. Oppiminen oli sivuseikka, mutta toivottavasti sitäkin sentään jossain määrin tapahtui.

Nyt voin keskittyä itse asiaan, joten oppiminen näyttäytyy ihan uudessa valossa. Ihmettelen, miten olen ennen tätä ylipäätään selvinnyt elämästä ja työstäni, kun en ole näitä asioita tiennyt tai tiedostanut.

Olen käynyt tänä syksynä jo yhdessä tentissä. Olin vallan liekeissä, kun koin osaavani. Tuloksia ei ole vielä tullut, joten en tiedä, oliko kyseessä oikea vai väärä tunne.

Saan nyt opiskelusta niin paljon sisältöä elämääni, että uuden työpaikan haku jäi. En päässyt edes haastatteluun paikkaan, johon olisin mielestäni ollut loistava. Päätin sen vuoksi jättää hakemiset tähän: olen liian vanha ja/tai kallis, joten ihan turha hakata päätä seinään, kun ei ole pakko.

Esikoiseni on ollut yksin maailmalla jo kaksi kuukautta. Vielä kaksi ja hän palaa kotiin. Olen ollut yllättävän rauhallinen, enkä ole esimerkiksi valvonut öitä. Olen saanut ilmeisesti iskostettua päähäni, että tilanne ei valvomisella ja huolehtimisella muuksi muutu.

Arkea on täyttänyt myös keittiö- ja kylppäriremontti. Asuntomme alkaa olla sen ikäinen, että remonttia on asunnon arvon säilyttämisen nimissä pakko tehdä sellaisenkin, joka ei sisustamisesta välitä.

Keittiöremppa alkaa joulukuun alussa ja tarkoitus on tulla ennen joulua valmista. Kylpyhuoneen vuoro on sitten vuoden alussa.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Yksinäiset miehet

Käyn usein viikonloppuaamuisin kuntosalilla. Siellä on rauhallista ja niin vähän väkeä, että treeni sujuu ongelmitta ja jonottamatta.

Näinä aamuina olen havainnut ilmiön, jonka olemassaolosta en ole aiemmin tiennyt. Ehkä se on ollut siellä aina; ehkä se on syntynyt vasta nyt, kun mieskin saa puhua vaikeista asioista. Ehkä he ovat puhuneet vain saunassa, mutta siellä vieras nainen ei pääse kuuntelemaan salaa.

Kuntosalilla treenaamisen välillä miehet avautuvat ongelmistaan toisille miehille. Vaikuttaa siltä, että he eivät juurikaan tunne toisiaan salin ulkopuolella. Kuntosalilla on mahdollisuus jutella ja hakea kontaktia toiseen ihmiseen.

Kuuntelin kesällä, miten mies kerta toisensa jälkeen puhui eri miehelle kodittomuudestaan ja vaikeuksistaan tavata lastaan. Vaikutti siltä, että pelko lapsen menettämisestä oli kodittomuutta isompi ongelma.

Itse hän oli asiansa sotkenut, mutta nyt oli käynnissä epätoivoinen yritys saada elämä raiteilleen. Kaupungin vuokra-asunnon saaminen oli hänen mielestään liian vaikeaa yksinäiselle miehelle. Toivon, että asunto löytyi. Häntä en ole salilla enää toistamiseen kohdannut, joten en tiedä, miten on käynyt.

Eilen kuuntelin miestä, joka pyrki alkoholista eroon. Kaksi viikkoa oli kulunut ilman, ja nyt teki "niin vitusti mieli". Taistellakseen mielitekoa vastaan hän käy salilla kahdesti päivässä. Ei hän ahkerasti vaikuttanut treenaavan, joten päättelin hänen hakeutuvan ennen kaikkea ihmisten seuraan.

Yksin alkoholista eroon räpisteleminen on suunnattoman vaikeaa. Toivon, että mies onnistuu.

Kummankin miehen pahin ongelma tuntui olevan ensisijaisesti yksinäisyys. Ei ollut ketään, jonka kanssa tehdä asioita. Ei ollut ketään, jonka kanssa jutella silloin kun tuntuu vaikealta. Onneksi on kuntosali, ja siellä muita miehiä, jotka suostuvat kuuntelemaan.

tiistai 2. elokuuta 2016

Jäätävän asiallinen

Viikonloppuna näin ex-mieheni pitkästä aikaa. Viimeksi olen kohdannut hänet yhteisen tyttäremme konfirmaatiossa seitsemän vuotta sitten. Puheyhteytemmekin katkesi sen jälkeen, kun tytär pääsi ylioppilaaksi.

Tilanteeseen on monta, monta (hyvää) syytä, joita en erittele nyt. Minusta on hienoa ja arvokasta, jos ex-puolisot tulevat toimeen ja pystyvät olemaan esimerkiksi yhteisissä juhlissa. Aina se ei kuitenkaan onnistu.

Viikonloppuna ex oli muuttamassa tytärtämme, ja osa tämän tavaroista tuli tänne meille. Ex tuli kaverinsa kanssa tuomaan niitä.

En jännittänyt hänen kohtaamistaan, vaikka se tuntuikin ajatuksena epämiellyttävältä. Loppujen lopuksi kaikki meni mielestäni ihan hyvin. Valitsin vuorovaikutusstrategiaksi jäätävän asiallisuuden, mutta en ollut epäystävällinen.

Ex puolestaan ei vaivautunut edes tervehtimään ja jätti laatikot alaovelle minun kannettavakseni. Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli ollut kannattaa laatikot minulla parkkipaikalta, joten jouduin erikseen pyytämään, että he toisivat ne alaovelle. Kaveri oli ennestään tuttu, ja hänellä oli sentään sen verran tapoja, että nyökkäsi, kun tervehdin.

Jälkeen päin ex oli raportoinut tyttärelle, että "äitis oli pahalla tuulella".

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Yllättävä puhelu

Istuin juhannuksena saunan jälkeen yksin parvekkeella, join olutta ja selailin puhelinta. Yhtäkkiä tuntemattomasta numerosta soitettiin.

Vastasin, sillä ajattelin, että se saattaa olla esimerkiksi ulkomailla asuva serkkuni, joka oli Suomessa käymässä.

Ei ollut serkku, vaan oli edellisessä postauksessa mainitsemani Vespa-mies. Tunnistin hänen äänensä heti, kun hän alkoi puhua.

Olihan hän vähän päissään, mutta ei liikaa. Hän halusi toivottaa minulle hyvää juhannusta. Sen lisäksi hän halusi kertoa, että on viime vuosina ajatellut minua paljon ja miettinyt, miten hukkasimme toisemme. Mitä kaikkea olisi voinut olla ja kuinka hän aikoinaan rakasti minua, mutta me olimme niin eri maailmoista, että hän ei ollut uskonut minkään onnistuvan. Hän oli päättänyt soittaa nyt, kun uskalsi.

Olin aivan äimänä, mutta kiitin soitosta. Kerroin vähän kuulumisia ja kyselin hänen tekemisiään. Olemme Facebookissa kavereita, mutta mitään sen kummempaan yhteyttä välillämme ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen.

Kun puoliso astui parvekkeelle, lopetin puhelun. En siksi, että siinä olisi ollut jotain väärää, vaan siksi, että en halunnut kertoa hänelle, kuka soitti. En siksi, että en olisi voinut, vaan siksi, että kertominen olisi antanut asialle aivan liian ison merkityksen.

Puhelu imarteli itsetuntoani, vaikkei siinä varsinaisesti ollut kyse mistään rakkaudesta ja ikuisesta kaipuusta. Soittaja potee viidenkympin kriisiä, miettii elämäänsä ja pohtii mahdollisia hukattuja mahdollisuuksia. Ihan niin kuin me kaikki.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Kahden kesken

Meillä on puolison kanssa positiivinen ongelma.

Meidän pitäisi keksiä jokin yhteinen harrastus ja yhteistä tekemistä. Tähän asti lapset ovat olleet yhteinen harrastuksemme ja tekemistä on riittänyt, mutta nyt meidän pitää yhä enenevässä määrin viihtyä kahdestaan.

Me olemme päättäneet pysyä yhdessä, mutta me emme ole koskaan olleet kaksin. Tässä suhteessa oli lapsi, minun esikoiseni, ennen kuin suhdetta edes oli.

Ongelma on se, että kiinnostuksen kohteemme ovat erilaisia.

Mies ehdotti moottoripyöräilyä. Hänellä on moottoripyörä, ja hän haluaisi minut sen takaistuimelle. Minä taas pelkään koko kapistusta. Pelkään, että sattuu onnettomuus, ja lapset jäävät ilman kumpaakin vanhempaansa. Ajatuskin siitä, että kiidetään 120 kilometriä tunnissa moottoritiellä ilman suojaavaa peltikuorta hirvittää. Ei kiitos moottoripyöräilyä minulle.

Mies ehdotti melontaa. Olen kerran melonut järvellä, ja se oli älyttömän kivaa. Ongelma on siinä, että me asumme meren rannalla. Merellä tuulee liikaa, ja ruotsinlaivat ovat pelottavan suuria. Purjehdus menee samaan kategoriaan. (Ei meillä tosin ole varaa purjeveneeseen.)

Minä olen ehdottanut yhteistä liikuntaa. Mies ei ymmärrä, miksi meidän pitäisi mennä yhdessä kuntosalille, kun ei siellä voi yhdessä tehdä mitään. Pyöräilemässä olemme käyneet yhdessä, mutta mies on siinä minua nopeampi, joten hän joutuu kanssani himmailemaan. Sama koskee juoksua ja kävelyä.

Eilen, kun pyöräilin töistä kotiin, tuli mieleen lintubongaus. Siitä olen joskus haaveillut, koska linnut ovat mielestäni kiehtovia. Mies ei erota harakkaa ja varista toisistaan. Olisi ehkä hyvä alkaa opetella.



torstai 9. kesäkuuta 2016

Menneisyyden haamut

Kirjoitan tätä Tampereella.

Tampere on minulle tärkeä kaupunki. Täällä elin suurimman osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Opiskelin, kasvoin aikuiseksi ja sain ensimmäisen lapseni.

Tämä kaupunki ei lähde minusta koskaan, vaikka olen jo yli puolet elämästäni asunut jossain muualla.

Tulen Tampereelle aina mielelläni. Minulla on paljon hyviä ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät Tampereeseen tavalla tai toisella.

Sitten on niitä toisia muistoja. Nekin puskevat pintaan, kun tulen tänne. Niitä en muista oikeastaan missään muualla. Helsinkiin muuton jälkeisinä vuosina ne ahdistivat. Nykyään tuntuu siltä kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle ihmiselle, joka on kertonut ne minulle.

Tänään ajoin taksilla läheltä minun ja entisen mieheni ensimmäistä yhteistä kotia. Muistin äkkiä, miten kävelin kerran keskustasta kotiin pitkin Hatanpään valtatietä, kun olimme jälleen kerran riitautuneet baarissa.

Syytä en muista, mutta luultavasti se oli se sama kuin useimmiten. Exä joi liikaa ja alkoi haastaa riitaa jonkun kanssa. Alkuaikoina se olin minä, mutta sittemmin opin luovimaan ja ennakoimaan. Minusta tuli tyyny hänen ja muun maailman välillä. Opin menemään väliin, kun tappelu uhkasi.

Terveyskeskusta ohittaessani muistin, miten kahden viikon seurustelun jälkeen päädyimme sinne päivystykseen paikkamaan exän nyrkkiä, kun hän oli iskenyt sen lasista läpi. Silloin minun olisi pitänyt ymmärtää lähteä, mutta enhän minä ymmärtänyt.

Toisaalta: jos olisin ymmärtänyt, minulla ei olisi esikoistani. Eikä ehkä kahta muutakaan tytärtäni. En olisi ehkä rakastunut nykyiseen mieheeni ja heidän isäänsä, jollei minulla olisi ollut traumaattista parisuhdetta taustalla.

Helvettiä kesti lähes kymmenen vuotta. Erosimme välillä, mutta palasimme yhteen ja saimme lapsen. Olin niin naiivi, että uskoin parisuhteen siitä elpyvän, mutta meno yltyi vain hurjemmaksi. Kun esikoinen täytti kolme, exä oli mielestään hakannut minua tarpeeksi ja jätti minut toisen naisen takia.

Menin aivan murusiksi. Laihduin toistakymmentä kiloa, kärsin unettomuudesta, masennuksesta ja ahdistuksesta. Piti oikein syödä hetki mielialalääkkeitä, kun ahdistus oli niin voimakasta.

Kesällä erosta oli puoli vuotta. Istuin erään mukavan miehen vespan kyydissä ja huristimme Nekalan puoleista Iidesjärven rantaa kohti Hervantaa. Oli aurinkoinen aamu, pidin miestä vyötäisiltä ja vaatteemme lepattivat leppeässä ajoviimassa.

Yhtäkkiä tajusin, että en istuisi juuri nyt tässä, että en kokisi tätä hetkeä, jos exä ei olisi lähtenyt. Sillä hetkellä tiesin selviäväni.

Ahdistuksen ja surun hetkiä tuli vielä tuonkin jälkeen, mutta enää en olisi ottanut exää takaisin. Surin menetettyjä unelmia ja hukattuja vuosia, en häntä.
.




sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Slipping through my fingers

Keskimmäinen tyttäreni sai eilen peruskoulun päättötodistuksen. Kuopus aloittaa ensi syksynä yläasteella. Esikoinen suunnittelee matkaa toiselle puolen maapalloa. Meillä ei ole enää pieniä lapsia.

Kun lapset olivat pieniä, aika kului hitaasti. Elämän täyttivät viemiset ja hakemiset ja kokonaisvaltainen läsnäolo. Aina oli jokin juttu, jossa tarvittiin äitiä ja isää. Viikot olivat sen verran kuormittavia ja aikataulutettuja, että viikonloput pääsääntöisesti rauhoitimme menoilta. Kolmen lapsen kanssa reissaamisessa oli omat mutkansa, joten valitsimme reissut tarkkaan.

Lasten koulunaloitukset olivat isoja muutoksia, koska ne tarkoittivat myös itsenäistymistä ja omaa vastuunottoa. Kaikki tyttäreni ovat ottaneet hyvin vastuuta harrastuksistaan ja koulunkäynnistään, joten meidän ei ole tarvinnut vahtia läksyjä tai puuttua harrastuksen kulkuun.

Liian varhaisesta itsenäistämisestä puhutaan paljon. Olen aika ajoin miettinyt, olemmeko edellyttäneet lapsilta liikaa, kun heidän on edellytetty huolehtivan itse läksyistään ja kulkevan itse harrastuksiinsa. Työkaveri tekee 14-vuotiaan kanssa läksyt ja kuljettaa tätä harrastukseen.

Olen kuitenkin luottanut siihen, että lapset osaavat pyytää tukea, jos kokevat sitä tarvitsevansa. Emme puolison kanssa ole uraihmisiä, jotka olisivat olleet paljon poissa kotoa tai tehneet työtä yötä myöten. Meillä on jotain niinkin vanhanaikaista kuin työajat. Olemme myös raittiita ja tolkuissamme, eivätkä omat ongelmamme vie kaikkea aikaamme.

Kuopus on itsenäistynyt nopeammin kuin isot siskot, koska hänellä on ollut isoissa siskoissa valmis malli. Esikoisella on ollut tienraivaajana kaikken vaikeinta, ja häntä on saatettu ehkä pidempään kuin nuorempia pitää saattaa. Olemme ilmeisesti kuitenkin onnistuneet, koska nyt hän suunnittelee matkustavansa yksin maailman toiselle puolelle puoleksi vuodeksi. 4-vuotiaana lapsi ei uskaltanut hakea mainosilmapalloa ilman perusteellista rohkaisua .

Eilinen juhlapäivä oli tunteikas. Kuopus hyvästeli häntä kuusi vuotta opettaneen opettajan ja luokan, jonka oppilaista osa on ollut hänen kanssaan samassa päiväkotiryhmässä 3-vuotiaasta asti. Ensi vuonna häntä odottaa uusi luokka ja uudet opettajat.

Keskimmäinen aloittaa lukion. Koulumatka pitenee nykyisestä huomattavasti. Sekä elin- että kaveripiiri laajenee.

Eilen illalla nukkumaan menessä kuopus alkoi kyynelehtiä. Hän ei halua kasvaa isoksi. Aamulla mieli oli jo muuttunut.

Minä olen haikea. On ihanaa, kun lapset kasvavat ja valmistautuvat omaan itsenäiseen elämäänsä. Ja samalla mietin, miten ihmeessä aika on mennyt näin nopeasti. Vastahan minulla oli kolme pientä lasta, joiden kanssa liikkuminen kauppakeskuksessa oli vaikeaa, kun ne eivät pysyneet ruodussa.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Pienestä kiinni

Esimieheni kehui minua tällä viikolla. Yleensä saan häneltä hyvin niukasti palautetta, minkä olen tulkinnut niin, että lähtökohtaisesti homma on minulla hoidossa. Niin kuin onkin.

Pikaisten kehujen jälkeen esimies antoi korjaavaa palautetta. Lopputulos oli siis plus miinus nolla, koska tulkitsin hänen kehuneen vain, koska oikeasti koki tarvetta moittia, mutta ei sentään kehdannut tehdä pelkästään sitä.

Onnistunut esimiestyö on loppujen lopuksi alaisen näkökulmasta kiinni aika pienistä asioista. En pidä itseäni erityisen huomionhakuisena tai hankalana alaisena (vaikka esimies on tällaistakin minulle joskus ilkeyksissään sanonut).

Mielelläni kunnoittaisin ja arvostaisin esimiehiä sen sijaan, että joudun häpeämään heidän käytöstään.

Minulle itselleni riittäisi se, että työtäni ei mitätöitäisi eri tavoin ja sanottaisiin joskus kiitos jostakin. (Kun toin tämän ajatuksen esiin joskus, esimies kommentoi, että meille kaikille maksetaan palkkaa.) Esimiehen ei tarvitse olla virheetön, hän saa olla epävarma, eikä hänen tarvitse aina tietää kaikkea.

Onnistunut esimiestyö voisi olla esimerkiksi sitä, että jos alaisen äiti on saanut vakavan sairauskohtauksen, esimies ei alkaisi juuri sinä päivänä vatvoa omia sairauksiaan kyseisen alaisen läsnäollessa.

Tai sitä, että kun alaisen lähiomainen on äkillisesti kuollut, esimies ei lähettäisi tekstaria, jossa muistuttaa sairauslomatodistuksen mahdollisimman nopeasti toimittamisen tärkeydestä, vaan tekstarin, jossa kysyisi alaisen vointia.

Tai sitä, että kun alainen palaa opintovapaalta tutkinnon suoritettuaan, esimies suhtautuisi myönteisesti kukkakimpun ostoaikeeseen sen sijaan, että alkaa ääneen pohtia, miten nyt pitää sit ostaa kukkia kaikille, jos ostetaan yhdelle.

Tai sitä, että firman kesäjuhlaan kutsuttaisiin esimiehen sijainen, josta työntekijät ovat pitäneet ja joka on tehnyt firmassa hyvää työtä. Sen sijaan, että kyseinen sijainen koetaan uhaksi ja jätetään kutsumatta.

Onnistunut esimiestyö voisi olla myös sitä, että mietittäisiin ongelmia yhdessä sen sijaan, että esimiehet kokevat viisauden ja ongelmanratkaisukyvyn asuvan vain omissa päissään ja tuovat tuloksen työntekijöille annettuna.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Kahden kesken

"Pärjäättekö te täällä nyt varmasti kahdestaan?" kysyi kuopukseni, kun teki lähtöä kaverille yökylään. Isosisko oli lähtenyt jo aiemmin.

Lapsi oli niin tosissaan, että minua nauratti.

Tosiasia on kuitenkin se, että vastaisuudessa minun ja puolison pitää todellakin pärjätä kahdestaan entistä useammin.

Esikoinen muutti pois kotoa pari vuotta sitten, ja nykyään häntä näkee täällä ehkä kerran kuukaudessa. Keskimmäisellä ja kuopuksella on lisääntyvässä määrin omia menoja. Kummankin kaveripiirin kulttuuriin kuuluvat myös yökyläilyt puolin ja toisin.

Me emme ole puolison kanssa koskaan olleet oikeastaan kahdestaan. Minulla oli 4-vuotias lapsi, kun tutustuimme. Kaksi vuotta sen jälkeen syntyi keskimmäinen, toinen yhteisistä lapsistamme ja siitä kolmen vuoden päästä kuopus.

Monta, monta vuotta elimme lapsiperheen elämää, jossa mentiin rutiinien ja päiväunien ehdoilla. Lomilla mentiin lapsiperhekohteisiin, eikä ilman lapsia voinut tehdä mitään, jollei sitä suunnitellut tarkkaan etukäteen.

Kuopuksen tokana kesänä olimme vuokramökillä. Suurta luksusta oli mennä rantasaunaan ja uimaan kahdestaan, kun lapset olivat jo nukkumassa. Saunaan otimme itkuhälyttimen mukaan.

Eilen olimme puolison kanssa Ravintolapäivän tiimoilta syömässä. Kyllä me pärjäämme kahdestaan.

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Omakotitalo

Lapsuuden perheeni lähti ajelehtimaan kohti väistämätöntä tuhoa 70-luvun lopulla. Olin tuhon alkaessa 13-vuotias, veli yhdeksän ja pikkusisko yksi.

Aikuisena olen hahmottanut kehityskulun, joka vanhempieni olisi pitänyt ymmärtää ja osata katkaista. He eivät osanneet, ja loppu oli surullinen.

Pohjanmaan aavojen peltojen keskellä kasvaneiden vanhempieni unelma oli omakotitalo. Navettaa tai peltotöitä he eivät kaivanneet, mutta kerrostaloasunto söi heidän sieluaan. Minä sen sijaan olin onnellinen lapsi. Kerrostalossa oli aina kavereita ja mahdollisuus riemukkaisiin pihaleikkeihin. Ympärillä oli myös luontoa.

Kun oli 9-vuotias, muutimme rivitaloon upouudelle asuntoalueelle. Rivitalo oli vanhempieni välietappi matkalla omakotitalon onneen.

Jouduin vaihtamaan koulua, ja jälkeen päin ymmärsin, että muutto oli ollut minulle suuri kriisi. Uudella alueella ei ollut laumaa samanikäisiä kavereita. Enää ei vain voinut mennä ulos ja liittyä laumaan. Nyt piti nähdä erikseen ystävystymisen vaiva ja kestää torjutuksi tulemisen kokemukset.

Koulusta sain kavereita, mutta he eivät enää asuneet naapurissa vaan toisella puolen kylää. Vapaa-aikani alkoi kulua entistä enemmän kirjojen parissa.

Pikkusisko syntyi rivitalossa asuessamme. Vanhempieni liitto rakoili jo tuolloin, mutta alkoholi ei ollut vielä alkanut tehdä lopullista tuhoaan.

Alkoholi tuli elämäämme samaan aikaan kuin omakotitalo. Isä teki normaalia päivätyötä ja rakensi taloa vapaa-aikanaan. Rivitaloasunto oli laitettu myyntiin, mutta se ei käynyt heti kaupaksi. Katsojia kävi, mutta kukaan ei tehnyt edes tarjousta.

Isä murehti taloutta ja väsytti itsensä rakennuksella. Oli kätevää nollata raskas päivä ensin yhdellä viskilasillisella ja jonkin ajan kuluttua vähän useammalla. Alkoholismi kehittyi hänessä nopeasti.

Rivitaloasunto saatiin myytyä, omakotitalo valmistui ja me muutimme. Perhehelvetin perustat oli pystytetty, mutta vanhempani eivät sitä tajunneet. Tässä vaiheessa olisi vielä voinut peruttaa, mutta avun hakeminen perheen ulkopuolelta ei tullut kuuloonkaan.

Isän juominen kiihtyi. Äiti ei juonut. Hän sairastui läheisriippuvuuteen. Koska hän oli sairaanhoitaja, riippuvuus sai hänestä kohtalokkaan otteen. Isä oli hänen potilaansa, eikä sairaanhoitaja jätä potilasta. Äiti pelasti isän hengen vuosien varrella monta monituista kertaa. Kiitokseksi isä jatkoi juomista ja hakkasi häntä humalapäissään. Veli meni väliin heti, kun siihen pystyi.

Lähdin kotoa heti lukion jälkeen. Veli lähti niin pian kuin kynnelle kykeni. Pikkusisko jäi. Perhehelvetissä hänestä kasvoi ihminen, joka eli kaltevalla pinnalla. Yritin saada häntä hakemaan apua lapsuuden traumoihin. Olin tuolloin jo hahmottanut kehityskulun ja yritin pelastaa edes hänet.

Äiti pääsi irti vasta, kun oli liian myöhäistä. Talo myytiin, ja isä joi rahat. Hän kuoli viinaan 57-vuotiaana. Äiti kuoli syöpään pari vuotta myöhemmin. Luulen, että pettymys teki hänen kehostaan puolustuskyvyttömän ja tauti iski. Pikkusisko tappoi itsensä 38-vuotiaana.

Minä en halua omakotitaloa. Enkä vapauttaa suomalaista alkoholipolitiikkaa.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Ekat estrogeenit

Kävin kolmisen viikkoa sitten vuosittaisella gynekologikäynnillä. Kyse on silkasta medikalisaatiosta ja tottumuksesta, myönnän. Oikeasti mitään rutiinikäyntejä ei tarvita.

Minusta ei ole onneksi koskaan löytynyt mitään sairaudeksi luokiteltavaa. Vuosittainen käynti kuitenkin rauhoittaa mieltä, joten sallin sen itselleni, vaikka muuten olen terveydenhuollon turhaa käyttöä vastaan.

Vaihdevuosioireeni ovat toistaiseksi niin vähäiset, että mitään estrogeenihoitoa ei tarvita. Ilmeisesti jotkut naiset ovat kovasti estrogeenin perään, kun lääkäri niin painokkaasti minulle perusteli hoidon tarpeettomuutta.

Minulla on estrogeeniin, kuten lähes kaikkeen muuhunkin, pragmaattinen asenne. Jos sitä tarvitsen, sitä käytän. Jos en tarvitse, en käytä. Vielä ei olla niin pitkällä, että tätä tarvitsisi miettiä. Kasviestrogeenia käytän, kun siitä ei mitään haittaakaan ole. Sen vaikutuksia ei ole tutkittu, mutta mahdollinen plasebo riittää minulle.

Jotain uutta elämään reissulta kuitenkin tarttui.  Mainitsin kiusallisesta virtsanpidätysvaivastani lääkärille, ja hän kehotti kokeilemaan apteekista reseptittä saatavia puikkoja. Niitä laitetaan emättimen perukoille kahdesti viikossa. Ne hoitavat paikallisesti kuivia limakalvoja. Kuivuus ei ole vaivannut, mutta lääkärin mukaan estrogeenin paikallinen puute saattaa aiheuttaa virtsavaivojakin.

Olen nyt kolmisen viikkoa käyttänyt puikkoja, enkä ole huomannut mitään maata mullistavaa. Ne ovat suht tyyriitä, joten pikapuoliin sopisi tulla jotain tuloksiakin. Puikon laittamisen jälkeen on ollut vähän sellainen olo kuin olisi virtsatietulehdus tulossa, mutta se on mennyt ohi.

Puhuimme lääkärin kanssa myös painostani. Painonnousu liittyy selkeästi vaihdevuosiin, eikä liikunnan lisääminen kuulemma auta. Aineenvaihdunta heikkenee vaihdevuosien myötä niin, että liikunnan kaloreita kuluttava vaikutus ei enää liikuntasuorituksen jälkeen jatku samalla voimalla kuin nuoremmilla.

Liikunta on vaihdevuosissa hyväksi monin eri tavoin, mutta laihdutuskeino se ei ole. Ainoa keino laihtua on tarkkailla mitä syö. Tämänhän me jo tiesimmekin.

Olen yrittänyt katsoa mitä ja miten paljon suuhuni pistän. Vähitellen olen päässyt selville, missä sortumisen paikat ovat ja sitä kautta pyrin luovimaan niiden ohi. Lupaan kirjoittaa tästä lisää sitten, kun olen saanut teoriani toimimaan käytännössä ja on jotain evidenssiä esittää.

Edit: Vagifem-puikot toimivat.


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kuovin huuto

Isäni oli maalta kotoisin. Hän oli sukupolvea, joka 60-luvulla jätti maaseudun ja muutti työn perässä kaupunkiin. Suhde maaseutuun muodostui ristiriitaiseksi, mutta syvällä sisimmässään hän aina kaipasi maalle. Siellä oli hänen sielunmaisemansa. Hän kaipasi avaraa taivasta, silmänkantamattomiin ulottuvia peltoja ja heinäkuista puuliiterin tuoksua.

Isäni oli kotoisin pienestä eteläpohjalaisesta kylästä. Sinne päästäkseen pitää jaksaa ajaa kilometrikaupalla metsäisiä teitä, joiden varrella ei asu ketään. Näin oli 70-luvulla ja näin on luultavasti nytkin.

Kun pitkästä matkasta turtuneina ajoimme pihaan, isä nousi autosta, astui muutaman askeleen ja seisahtui tuijottamaan avautuvia peltoja kädet puuskassa. Hän seisoi niin hetken, veti syvään henkeä ja kääntyi meihin: "Mennäänpäs sisään."

Kevät oli jo niin pitkällä, että kumisaappaat jalassa pystyi talsimaan pellon reunaa. Äänimaisemasta erottui kaupukilaislapselle vieras ääni, voimakas keväthuuto. Isä kertoi, että se on kuovi.
www.teuva.fi

Lähdimme kulkemaan ääntä kohti. Luulin, että todella tavoittaisimme linnun ja näkisimme sen. Isä harmitteli, että ei ollut tullut ottaneeksi kiikareja mukaan. Emme nähneet lintua, mutta kävelyretki isän kanssa peltomaisemassa jätti pysyvän muistijäljen.

Isä kertoi lapsuudestaan nelipoikaisen perheen kuopuksena ja pientilallisen poikana. Hän halusi opiskella, mutta hänen oma isänsä piti sitä turhana haihatteluna. Maanviljelijän pojasta tulisi maanviljelijä. Vastoin isänsä tahtoa poika lähti kotiseudulta, meni ammattikouluun ja jäi sille tielleen.

Isän tahdon vastustaminen rikkoi heidän välinsä niin, että suhde oli kireä aina paapan kuolemaan. Paappa ei koskaan pystynyt myöntämään, että isäni valinta oli hyvä ja oikea.

Illalla saunomme pihasaunassa. Pesuhuoneen betoninen lattia tuntuu kylmältä paljaita varpaita vasten. Saunan jälkeen juoksemme pikkuveljen kanssa pihan poikki kylpytakin liepeet liehuen. Isä antaa meille saunan kiukaalla höyrytettyä makkaraa ketsupilla ja sinapilla höystettynä. Sen jälkeen hän peittelee meidät tuvan nurkan vuodesohvaan ja menee ulos tupakalle.

Isä täyttäisi tänään 78 vuotta.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Lapsilääkäri

Vein keskimmäisen tyttäreni erikoislääkärin vastaanotolle. Hänelle sattui viime vuoden lopulla tapaturma. Puoliso käytti hänet päivystyksessä tuolloin, mutta vaiva ei ole puolessa vuodessa täysin kadonnut, joten pidin parhaana viedä tytön lääkäriin uudemman kerran.

Hyvä, että vein, mutta se on toinen tarina. Nyt puhutaan siitä, miten lääkärit ovat nykyään ihan lapsia.

Lääkäri tuli ja tervehti meitä reippaasti. Minun silmissäni hän näytti viime keväänä ylioppilaaksi päässeeltä eikä suinkaan pitkään opiskelleelta erikoislääkäriltä. En kuitenkaan sanonut mitään, tietenkään. En ole mikään ikärasisti.

Hän tutki tytön asiantuntevasti ja kertoi sitten epäilyistään. Tarvitaan vielä lisätutkimuksia, että saadaan lopullinen diagnoosi.

Minä vain istuin siinä ja mietin, että minkähän ikäinen tuo mies mahtaa olla. Onko hän edes 25-vuotias?

Kotimatkalla sanoin tyttärelleni, että lääkäri oli minusta samanikäinen kuin hänen isosiskonsa, joka täytti 22 vuotta. Tytär kiisti jyrkästi. Hänen mielestään lääkäri oli yli 30-vuotias.

Onneksi on Julkiterhikki. Sieltä näkee kaikkien terveydenhuollon ammattihenkilöiden syntymävuodet.

Kyseinen lääkäri oli syntynyt 1981. Hän on siis 34-vuotias aikuinen, ammatissaan toimiva ihminen.

Näyttää vähän siltä, että minulla on vaikeuksia arvioida itseäni nuorempien ikää.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Ankeuttaja ja ilopilleri

Esimieheni on ankeuttaja pahinta mahdollista laatua. Hän lyttää ideat, ei anna ihmisten loistaa, on negatiivinen ja nuiva, löytää asioista ja muista ihmisistä aina huonot puolet, kontrolloi alaisiaan liikaa, ei anna ihmisten päättää omasta työstään..

Tällaisen ihmisen kanssa on vaikea ja välillä suorastaan sietämätöntä tehdä luovaa työtä. Työtä, jossa pitäisi säännöllisesti kyetä innostumaan ja ideoimaan. Palautetta ei voi antaa, koska esimies ei kestä sitä.

Koska en ole itsekään mikään työpaikan ilopilleri, olen pohtinut, voisiko vika olla myös minussa. Olenko vanheneva, katkera ja uudistumaan kykenemätön viisikymppinen nainen, joka odottaa vain eläkkeelle pääsyä?

Esimies oli vajaan vuoden vuorotteluvapaalla. Hänen sijaisensa oli rohkea, pursuileva, valovoimainen, innostava, herttainen, hersyvä ja ammattitaitoinen. Hän sai jopa minut, ankean ammattilaisen, innostumaan ja viihtymään työssäni. Tuntui kuin olisin ollut uudessa työpaikassa. Hän rohkaisi meitä tekemään asioita uudella tavalla ja antoi siihen myös eväät.

Pirteys tarttui koko tiimiin ja jopa johtajaan.

En väitä, että esimiestyö olisi helppoa. En väitä, että olen itse aina paras mahdollinen alainen. Esimies on kuitenkin työpaikalla se, jonka käsissä tiimin työnjohto on. Jos esimies ymmärtää työnjohdon vain kontrolliksi ja käskyttämiseksi ja näkee alaisensa uhkana, lopputulos ei voi olla mitään häikäisevää.

Vuorotteluvapaa ja sijainen ovat nyt muisto vain. Olemme palanneet siihen, mistä lähdimmekin.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Kiitos mutta ei kiitos

Hakemastani työpaikasta tuli tänään viesti. He ovat valinneet haastateltavat, enkä ollut valittujen joukossa. Olen pettynyt, mutta en kauhean yllättynyt. Alallani on nyt työnantajan markkinat, ja hakijoita on varmasti ollut pilvin pimein.

Jossain takaraivossa kolkuttaa ajatus iästä, mutta kieltäydyn uskomasta, että se oli varsinainen syy.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Yritys uuteen

 Keskimmäinen lapseni miettii lukiovalintoja, ja kuopus siirtyy yläasteelle. Esikoinen suunnittelee pitävänsä taukoa yliopisto-opinnoista ja lähtevänsä reissuun Aasiaan. (Suunnitelma ahdistaa minua todella paljon, mutta siitä toiste.)

Nuorelle elämä tuo uutta eteen ilman sen kummempaa panostusta. Viisikymppisen pitää oikein erikseen lähteä luomaan uutta, jos sellaista kaipaa. On niin helppo jämähtää tuttuun ja turvalliseen. Nykyään on tosin olemassa se vaihtoehto, että saa yt-neuvotteluissa potkut ja joutuu väkisin uuden eteen.

Olen ollut samassa parisuhteessa 18 vuotta, samassa työpaikassa kymmenen vuotta ja asunut samassa asunnossa samat kymmenen vuotta. Ainoa, mikä on muuttunut, ovat kasvaneet lapset, minkä myötä omaa tilaa ja aikaa on tullut entistä enemmän.

Näin on periaatteessa ihan hyvä. Hyvästä huolimatta huomaan kaipaavani jotain muutosta, jotain uutta.

Haen uutta työpaikkaa. Hain jo yhtä, muta siitä ei ole kuulunut mitään. Ei haittaa, koska bongasin toisen, vielä kiinnostavamman.

Edellisen kerran, kun pohdin tätä, jätin kuitenkin hakematta, koska kyseisen työpaikan työsuhteen ehdot olivat niin epäselvät. En jaksa enää tämänikäisenä lähteä potentiaaliseen taisteluun perusasioista.

Olenko liian vanha saamaan uutta työtä?

Ajatus on naurettava, koska olen nyt fyysisesti paremmassa kunnossa kuin parikymppisenä ja pidän itsestäni hyvää huolta.

Minulla on koulutus, ammattitaito ja rutkasti hyvää työkokemusta. Lapset ovat jo niin isoja, että perheen ja työelämän yhdistäminen ei tuota ongelmia. Minulla ei myöskään ole ikääntyviä vanhempia hoidettavana.

Jotenkin tuntuu siltä, että olen aina ollut työmarkkinoilla vääränikäinen. Ennen täysi-ikäisyyttä työpaikan saanti oli todella mahdotonta ilman suhteita. Parikymppisenä ei ollut riittävästi työkokemusta, ja kolmikymppisenä olin lapsihaaveineni riski. Silloin oli sitä paitsi kaamea lama, eikä töitä ollut kuin yläosattomissa tarjoileville. (Tätä duunia onkin taas tarjolla.)

Nelikymppisenä minulla oli vielä suht pienet lapset. Oli sellainen olo, että työpaikkaa ei kannata vaihtaa, kun on sellaisen onnistunut löytämään.