lauantai 30. huhtikuuta 2016

Omakotitalo

Lapsuuden perheeni lähti ajelehtimaan kohti väistämätöntä tuhoa 70-luvun lopulla. Olin tuhon alkaessa 13-vuotias, veli yhdeksän ja pikkusisko yksi.

Aikuisena olen hahmottanut kehityskulun, joka vanhempieni olisi pitänyt ymmärtää ja osata katkaista. He eivät osanneet, ja loppu oli surullinen.

Pohjanmaan aavojen peltojen keskellä kasvaneiden vanhempieni unelma oli omakotitalo. Navettaa tai peltotöitä he eivät kaivanneet, mutta kerrostaloasunto söi heidän sieluaan. Minä sen sijaan olin onnellinen lapsi. Kerrostalossa oli aina kavereita ja mahdollisuus riemukkaisiin pihaleikkeihin. Ympärillä oli myös luontoa.

Kun oli 9-vuotias, muutimme rivitaloon upouudelle asuntoalueelle. Rivitalo oli vanhempieni välietappi matkalla omakotitalon onneen.

Jouduin vaihtamaan koulua, ja jälkeen päin ymmärsin, että muutto oli ollut minulle suuri kriisi. Uudella alueella ei ollut laumaa samanikäisiä kavereita. Enää ei vain voinut mennä ulos ja liittyä laumaan. Nyt piti nähdä erikseen ystävystymisen vaiva ja kestää torjutuksi tulemisen kokemukset.

Koulusta sain kavereita, mutta he eivät enää asuneet naapurissa vaan toisella puolen kylää. Vapaa-aikani alkoi kulua entistä enemmän kirjojen parissa.

Pikkusisko syntyi rivitalossa asuessamme. Vanhempieni liitto rakoili jo tuolloin, mutta alkoholi ei ollut vielä alkanut tehdä lopullista tuhoaan.

Alkoholi tuli elämäämme samaan aikaan kuin omakotitalo. Isä teki normaalia päivätyötä ja rakensi taloa vapaa-aikanaan. Rivitaloasunto oli laitettu myyntiin, mutta se ei käynyt heti kaupaksi. Katsojia kävi, mutta kukaan ei tehnyt edes tarjousta.

Isä murehti taloutta ja väsytti itsensä rakennuksella. Oli kätevää nollata raskas päivä ensin yhdellä viskilasillisella ja jonkin ajan kuluttua vähän useammalla. Alkoholismi kehittyi hänessä nopeasti.

Rivitaloasunto saatiin myytyä, omakotitalo valmistui ja me muutimme. Perhehelvetin perustat oli pystytetty, mutta vanhempani eivät sitä tajunneet. Tässä vaiheessa olisi vielä voinut peruttaa, mutta avun hakeminen perheen ulkopuolelta ei tullut kuuloonkaan.

Isän juominen kiihtyi. Äiti ei juonut. Hän sairastui läheisriippuvuuteen. Koska hän oli sairaanhoitaja, riippuvuus sai hänestä kohtalokkaan otteen. Isä oli hänen potilaansa, eikä sairaanhoitaja jätä potilasta. Äiti pelasti isän hengen vuosien varrella monta monituista kertaa. Kiitokseksi isä jatkoi juomista ja hakkasi häntä humalapäissään. Veli meni väliin heti, kun siihen pystyi.

Lähdin kotoa heti lukion jälkeen. Veli lähti niin pian kuin kynnelle kykeni. Pikkusisko jäi. Perhehelvetissä hänestä kasvoi ihminen, joka eli kaltevalla pinnalla. Yritin saada häntä hakemaan apua lapsuuden traumoihin. Olin tuolloin jo hahmottanut kehityskulun ja yritin pelastaa edes hänet.

Äiti pääsi irti vasta, kun oli liian myöhäistä. Talo myytiin, ja isä joi rahat. Hän kuoli viinaan 57-vuotiaana. Äiti kuoli syöpään pari vuotta myöhemmin. Luulen, että pettymys teki hänen kehostaan puolustuskyvyttömän ja tauti iski. Pikkusisko tappoi itsensä 38-vuotiaana.

Minä en halua omakotitaloa. Enkä vapauttaa suomalaista alkoholipolitiikkaa.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Ekat estrogeenit

Kävin kolmisen viikkoa sitten vuosittaisella gynekologikäynnillä. Kyse on silkasta medikalisaatiosta ja tottumuksesta, myönnän. Oikeasti mitään rutiinikäyntejä ei tarvita.

Minusta ei ole onneksi koskaan löytynyt mitään sairaudeksi luokiteltavaa. Vuosittainen käynti kuitenkin rauhoittaa mieltä, joten sallin sen itselleni, vaikka muuten olen terveydenhuollon turhaa käyttöä vastaan.

Vaihdevuosioireeni ovat toistaiseksi niin vähäiset, että mitään estrogeenihoitoa ei tarvita. Ilmeisesti jotkut naiset ovat kovasti estrogeenin perään, kun lääkäri niin painokkaasti minulle perusteli hoidon tarpeettomuutta.

Minulla on estrogeeniin, kuten lähes kaikkeen muuhunkin, pragmaattinen asenne. Jos sitä tarvitsen, sitä käytän. Jos en tarvitse, en käytä. Vielä ei olla niin pitkällä, että tätä tarvitsisi miettiä. Kasviestrogeenia käytän, kun siitä ei mitään haittaakaan ole. Sen vaikutuksia ei ole tutkittu, mutta mahdollinen plasebo riittää minulle.

Jotain uutta elämään reissulta kuitenkin tarttui.  Mainitsin kiusallisesta virtsanpidätysvaivastani lääkärille, ja hän kehotti kokeilemaan apteekista reseptittä saatavia puikkoja. Niitä laitetaan emättimen perukoille kahdesti viikossa. Ne hoitavat paikallisesti kuivia limakalvoja. Kuivuus ei ole vaivannut, mutta lääkärin mukaan estrogeenin paikallinen puute saattaa aiheuttaa virtsavaivojakin.

Olen nyt kolmisen viikkoa käyttänyt puikkoja, enkä ole huomannut mitään maata mullistavaa. Ne ovat suht tyyriitä, joten pikapuoliin sopisi tulla jotain tuloksiakin. Puikon laittamisen jälkeen on ollut vähän sellainen olo kuin olisi virtsatietulehdus tulossa, mutta se on mennyt ohi.

Puhuimme lääkärin kanssa myös painostani. Painonnousu liittyy selkeästi vaihdevuosiin, eikä liikunnan lisääminen kuulemma auta. Aineenvaihdunta heikkenee vaihdevuosien myötä niin, että liikunnan kaloreita kuluttava vaikutus ei enää liikuntasuorituksen jälkeen jatku samalla voimalla kuin nuoremmilla.

Liikunta on vaihdevuosissa hyväksi monin eri tavoin, mutta laihdutuskeino se ei ole. Ainoa keino laihtua on tarkkailla mitä syö. Tämänhän me jo tiesimmekin.

Olen yrittänyt katsoa mitä ja miten paljon suuhuni pistän. Vähitellen olen päässyt selville, missä sortumisen paikat ovat ja sitä kautta pyrin luovimaan niiden ohi. Lupaan kirjoittaa tästä lisää sitten, kun olen saanut teoriani toimimaan käytännössä ja on jotain evidenssiä esittää.

Edit: Vagifem-puikot toimivat.


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kuovin huuto

Isäni oli maalta kotoisin. Hän oli sukupolvea, joka 60-luvulla jätti maaseudun ja muutti työn perässä kaupunkiin. Suhde maaseutuun muodostui ristiriitaiseksi, mutta syvällä sisimmässään hän aina kaipasi maalle. Siellä oli hänen sielunmaisemansa. Hän kaipasi avaraa taivasta, silmänkantamattomiin ulottuvia peltoja ja heinäkuista puuliiterin tuoksua.

Isäni oli kotoisin pienestä eteläpohjalaisesta kylästä. Sinne päästäkseen pitää jaksaa ajaa kilometrikaupalla metsäisiä teitä, joiden varrella ei asu ketään. Näin oli 70-luvulla ja näin on luultavasti nytkin.

Kun pitkästä matkasta turtuneina ajoimme pihaan, isä nousi autosta, astui muutaman askeleen ja seisahtui tuijottamaan avautuvia peltoja kädet puuskassa. Hän seisoi niin hetken, veti syvään henkeä ja kääntyi meihin: "Mennäänpäs sisään."

Kevät oli jo niin pitkällä, että kumisaappaat jalassa pystyi talsimaan pellon reunaa. Äänimaisemasta erottui kaupukilaislapselle vieras ääni, voimakas keväthuuto. Isä kertoi, että se on kuovi.
www.teuva.fi

Lähdimme kulkemaan ääntä kohti. Luulin, että todella tavoittaisimme linnun ja näkisimme sen. Isä harmitteli, että ei ollut tullut ottaneeksi kiikareja mukaan. Emme nähneet lintua, mutta kävelyretki isän kanssa peltomaisemassa jätti pysyvän muistijäljen.

Isä kertoi lapsuudestaan nelipoikaisen perheen kuopuksena ja pientilallisen poikana. Hän halusi opiskella, mutta hänen oma isänsä piti sitä turhana haihatteluna. Maanviljelijän pojasta tulisi maanviljelijä. Vastoin isänsä tahtoa poika lähti kotiseudulta, meni ammattikouluun ja jäi sille tielleen.

Isän tahdon vastustaminen rikkoi heidän välinsä niin, että suhde oli kireä aina paapan kuolemaan. Paappa ei koskaan pystynyt myöntämään, että isäni valinta oli hyvä ja oikea.

Illalla saunomme pihasaunassa. Pesuhuoneen betoninen lattia tuntuu kylmältä paljaita varpaita vasten. Saunan jälkeen juoksemme pikkuveljen kanssa pihan poikki kylpytakin liepeet liehuen. Isä antaa meille saunan kiukaalla höyrytettyä makkaraa ketsupilla ja sinapilla höystettynä. Sen jälkeen hän peittelee meidät tuvan nurkan vuodesohvaan ja menee ulos tupakalle.

Isä täyttäisi tänään 78 vuotta.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Lapsilääkäri

Vein keskimmäisen tyttäreni erikoislääkärin vastaanotolle. Hänelle sattui viime vuoden lopulla tapaturma. Puoliso käytti hänet päivystyksessä tuolloin, mutta vaiva ei ole puolessa vuodessa täysin kadonnut, joten pidin parhaana viedä tytön lääkäriin uudemman kerran.

Hyvä, että vein, mutta se on toinen tarina. Nyt puhutaan siitä, miten lääkärit ovat nykyään ihan lapsia.

Lääkäri tuli ja tervehti meitä reippaasti. Minun silmissäni hän näytti viime keväänä ylioppilaaksi päässeeltä eikä suinkaan pitkään opiskelleelta erikoislääkäriltä. En kuitenkaan sanonut mitään, tietenkään. En ole mikään ikärasisti.

Hän tutki tytön asiantuntevasti ja kertoi sitten epäilyistään. Tarvitaan vielä lisätutkimuksia, että saadaan lopullinen diagnoosi.

Minä vain istuin siinä ja mietin, että minkähän ikäinen tuo mies mahtaa olla. Onko hän edes 25-vuotias?

Kotimatkalla sanoin tyttärelleni, että lääkäri oli minusta samanikäinen kuin hänen isosiskonsa, joka täytti 22 vuotta. Tytär kiisti jyrkästi. Hänen mielestään lääkäri oli yli 30-vuotias.

Onneksi on Julkiterhikki. Sieltä näkee kaikkien terveydenhuollon ammattihenkilöiden syntymävuodet.

Kyseinen lääkäri oli syntynyt 1981. Hän on siis 34-vuotias aikuinen, ammatissaan toimiva ihminen.

Näyttää vähän siltä, että minulla on vaikeuksia arvioida itseäni nuorempien ikää.