lauantai 30. huhtikuuta 2016

Omakotitalo

Lapsuuden perheeni lähti ajelehtimaan kohti väistämätöntä tuhoa 70-luvun lopulla. Olin tuhon alkaessa 13-vuotias, veli yhdeksän ja pikkusisko yksi.

Aikuisena olen hahmottanut kehityskulun, joka vanhempieni olisi pitänyt ymmärtää ja osata katkaista. He eivät osanneet, ja loppu oli surullinen.

Pohjanmaan aavojen peltojen keskellä kasvaneiden vanhempieni unelma oli omakotitalo. Navettaa tai peltotöitä he eivät kaivanneet, mutta kerrostaloasunto söi heidän sieluaan. Minä sen sijaan olin onnellinen lapsi. Kerrostalossa oli aina kavereita ja mahdollisuus riemukkaisiin pihaleikkeihin. Ympärillä oli myös luontoa.

Kun oli 9-vuotias, muutimme rivitaloon upouudelle asuntoalueelle. Rivitalo oli vanhempieni välietappi matkalla omakotitalon onneen.

Jouduin vaihtamaan koulua, ja jälkeen päin ymmärsin, että muutto oli ollut minulle suuri kriisi. Uudella alueella ei ollut laumaa samanikäisiä kavereita. Enää ei vain voinut mennä ulos ja liittyä laumaan. Nyt piti nähdä erikseen ystävystymisen vaiva ja kestää torjutuksi tulemisen kokemukset.

Koulusta sain kavereita, mutta he eivät enää asuneet naapurissa vaan toisella puolen kylää. Vapaa-aikani alkoi kulua entistä enemmän kirjojen parissa.

Pikkusisko syntyi rivitalossa asuessamme. Vanhempieni liitto rakoili jo tuolloin, mutta alkoholi ei ollut vielä alkanut tehdä lopullista tuhoaan.

Alkoholi tuli elämäämme samaan aikaan kuin omakotitalo. Isä teki normaalia päivätyötä ja rakensi taloa vapaa-aikanaan. Rivitaloasunto oli laitettu myyntiin, mutta se ei käynyt heti kaupaksi. Katsojia kävi, mutta kukaan ei tehnyt edes tarjousta.

Isä murehti taloutta ja väsytti itsensä rakennuksella. Oli kätevää nollata raskas päivä ensin yhdellä viskilasillisella ja jonkin ajan kuluttua vähän useammalla. Alkoholismi kehittyi hänessä nopeasti.

Rivitaloasunto saatiin myytyä, omakotitalo valmistui ja me muutimme. Perhehelvetin perustat oli pystytetty, mutta vanhempani eivät sitä tajunneet. Tässä vaiheessa olisi vielä voinut peruttaa, mutta avun hakeminen perheen ulkopuolelta ei tullut kuuloonkaan.

Isän juominen kiihtyi. Äiti ei juonut. Hän sairastui läheisriippuvuuteen. Koska hän oli sairaanhoitaja, riippuvuus sai hänestä kohtalokkaan otteen. Isä oli hänen potilaansa, eikä sairaanhoitaja jätä potilasta. Äiti pelasti isän hengen vuosien varrella monta monituista kertaa. Kiitokseksi isä jatkoi juomista ja hakkasi häntä humalapäissään. Veli meni väliin heti, kun siihen pystyi.

Lähdin kotoa heti lukion jälkeen. Veli lähti niin pian kuin kynnelle kykeni. Pikkusisko jäi. Perhehelvetissä hänestä kasvoi ihminen, joka eli kaltevalla pinnalla. Yritin saada häntä hakemaan apua lapsuuden traumoihin. Olin tuolloin jo hahmottanut kehityskulun ja yritin pelastaa edes hänet.

Äiti pääsi irti vasta, kun oli liian myöhäistä. Talo myytiin, ja isä joi rahat. Hän kuoli viinaan 57-vuotiaana. Äiti kuoli syöpään pari vuotta myöhemmin. Luulen, että pettymys teki hänen kehostaan puolustuskyvyttömän ja tauti iski. Pikkusisko tappoi itsensä 38-vuotiaana.

Minä en halua omakotitaloa. Enkä vapauttaa suomalaista alkoholipolitiikkaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti