lauantai 28. toukokuuta 2016

Pienestä kiinni

Esimieheni kehui minua tällä viikolla. Yleensä saan häneltä hyvin niukasti palautetta, minkä olen tulkinnut niin, että lähtökohtaisesti homma on minulla hoidossa. Niin kuin onkin.

Pikaisten kehujen jälkeen esimies antoi korjaavaa palautetta. Lopputulos oli siis plus miinus nolla, koska tulkitsin hänen kehuneen vain, koska oikeasti koki tarvetta moittia, mutta ei sentään kehdannut tehdä pelkästään sitä.

Onnistunut esimiestyö on loppujen lopuksi alaisen näkökulmasta kiinni aika pienistä asioista. En pidä itseäni erityisen huomionhakuisena tai hankalana alaisena (vaikka esimies on tällaistakin minulle joskus ilkeyksissään sanonut).

Mielelläni kunnoittaisin ja arvostaisin esimiehiä sen sijaan, että joudun häpeämään heidän käytöstään.

Minulle itselleni riittäisi se, että työtäni ei mitätöitäisi eri tavoin ja sanottaisiin joskus kiitos jostakin. (Kun toin tämän ajatuksen esiin joskus, esimies kommentoi, että meille kaikille maksetaan palkkaa.) Esimiehen ei tarvitse olla virheetön, hän saa olla epävarma, eikä hänen tarvitse aina tietää kaikkea.

Onnistunut esimiestyö voisi olla esimerkiksi sitä, että jos alaisen äiti on saanut vakavan sairauskohtauksen, esimies ei alkaisi juuri sinä päivänä vatvoa omia sairauksiaan kyseisen alaisen läsnäollessa.

Tai sitä, että kun alaisen lähiomainen on äkillisesti kuollut, esimies ei lähettäisi tekstaria, jossa muistuttaa sairauslomatodistuksen mahdollisimman nopeasti toimittamisen tärkeydestä, vaan tekstarin, jossa kysyisi alaisen vointia.

Tai sitä, että kun alainen palaa opintovapaalta tutkinnon suoritettuaan, esimies suhtautuisi myönteisesti kukkakimpun ostoaikeeseen sen sijaan, että alkaa ääneen pohtia, miten nyt pitää sit ostaa kukkia kaikille, jos ostetaan yhdelle.

Tai sitä, että firman kesäjuhlaan kutsuttaisiin esimiehen sijainen, josta työntekijät ovat pitäneet ja joka on tehnyt firmassa hyvää työtä. Sen sijaan, että kyseinen sijainen koetaan uhaksi ja jätetään kutsumatta.

Onnistunut esimiestyö voisi olla myös sitä, että mietittäisiin ongelmia yhdessä sen sijaan, että esimiehet kokevat viisauden ja ongelmanratkaisukyvyn asuvan vain omissa päissään ja tuovat tuloksen työntekijöille annettuna.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Kahden kesken

"Pärjäättekö te täällä nyt varmasti kahdestaan?" kysyi kuopukseni, kun teki lähtöä kaverille yökylään. Isosisko oli lähtenyt jo aiemmin.

Lapsi oli niin tosissaan, että minua nauratti.

Tosiasia on kuitenkin se, että vastaisuudessa minun ja puolison pitää todellakin pärjätä kahdestaan entistä useammin.

Esikoinen muutti pois kotoa pari vuotta sitten, ja nykyään häntä näkee täällä ehkä kerran kuukaudessa. Keskimmäisellä ja kuopuksella on lisääntyvässä määrin omia menoja. Kummankin kaveripiirin kulttuuriin kuuluvat myös yökyläilyt puolin ja toisin.

Me emme ole puolison kanssa koskaan olleet oikeastaan kahdestaan. Minulla oli 4-vuotias lapsi, kun tutustuimme. Kaksi vuotta sen jälkeen syntyi keskimmäinen, toinen yhteisistä lapsistamme ja siitä kolmen vuoden päästä kuopus.

Monta, monta vuotta elimme lapsiperheen elämää, jossa mentiin rutiinien ja päiväunien ehdoilla. Lomilla mentiin lapsiperhekohteisiin, eikä ilman lapsia voinut tehdä mitään, jollei sitä suunnitellut tarkkaan etukäteen.

Kuopuksen tokana kesänä olimme vuokramökillä. Suurta luksusta oli mennä rantasaunaan ja uimaan kahdestaan, kun lapset olivat jo nukkumassa. Saunaan otimme itkuhälyttimen mukaan.

Eilen olimme puolison kanssa Ravintolapäivän tiimoilta syömässä. Kyllä me pärjäämme kahdestaan.