keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Kahden kesken

Meillä on puolison kanssa positiivinen ongelma.

Meidän pitäisi keksiä jokin yhteinen harrastus ja yhteistä tekemistä. Tähän asti lapset ovat olleet yhteinen harrastuksemme ja tekemistä on riittänyt, mutta nyt meidän pitää yhä enenevässä määrin viihtyä kahdestaan.

Me olemme päättäneet pysyä yhdessä, mutta me emme ole koskaan olleet kaksin. Tässä suhteessa oli lapsi, minun esikoiseni, ennen kuin suhdetta edes oli.

Ongelma on se, että kiinnostuksen kohteemme ovat erilaisia.

Mies ehdotti moottoripyöräilyä. Hänellä on moottoripyörä, ja hän haluaisi minut sen takaistuimelle. Minä taas pelkään koko kapistusta. Pelkään, että sattuu onnettomuus, ja lapset jäävät ilman kumpaakin vanhempaansa. Ajatuskin siitä, että kiidetään 120 kilometriä tunnissa moottoritiellä ilman suojaavaa peltikuorta hirvittää. Ei kiitos moottoripyöräilyä minulle.

Mies ehdotti melontaa. Olen kerran melonut järvellä, ja se oli älyttömän kivaa. Ongelma on siinä, että me asumme meren rannalla. Merellä tuulee liikaa, ja ruotsinlaivat ovat pelottavan suuria. Purjehdus menee samaan kategoriaan. (Ei meillä tosin ole varaa purjeveneeseen.)

Minä olen ehdottanut yhteistä liikuntaa. Mies ei ymmärrä, miksi meidän pitäisi mennä yhdessä kuntosalille, kun ei siellä voi yhdessä tehdä mitään. Pyöräilemässä olemme käyneet yhdessä, mutta mies on siinä minua nopeampi, joten hän joutuu kanssani himmailemaan. Sama koskee juoksua ja kävelyä.

Eilen, kun pyöräilin töistä kotiin, tuli mieleen lintubongaus. Siitä olen joskus haaveillut, koska linnut ovat mielestäni kiehtovia. Mies ei erota harakkaa ja varista toisistaan. Olisi ehkä hyvä alkaa opetella.



torstai 9. kesäkuuta 2016

Menneisyyden haamut

Kirjoitan tätä Tampereella.

Tampere on minulle tärkeä kaupunki. Täällä elin suurimman osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Opiskelin, kasvoin aikuiseksi ja sain ensimmäisen lapseni.

Tämä kaupunki ei lähde minusta koskaan, vaikka olen jo yli puolet elämästäni asunut jossain muualla.

Tulen Tampereelle aina mielelläni. Minulla on paljon hyviä ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät Tampereeseen tavalla tai toisella.

Sitten on niitä toisia muistoja. Nekin puskevat pintaan, kun tulen tänne. Niitä en muista oikeastaan missään muualla. Helsinkiin muuton jälkeisinä vuosina ne ahdistivat. Nykyään tuntuu siltä kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle ihmiselle, joka on kertonut ne minulle.

Tänään ajoin taksilla läheltä minun ja entisen mieheni ensimmäistä yhteistä kotia. Muistin äkkiä, miten kävelin kerran keskustasta kotiin pitkin Hatanpään valtatietä, kun olimme jälleen kerran riitautuneet baarissa.

Syytä en muista, mutta luultavasti se oli se sama kuin useimmiten. Exä joi liikaa ja alkoi haastaa riitaa jonkun kanssa. Alkuaikoina se olin minä, mutta sittemmin opin luovimaan ja ennakoimaan. Minusta tuli tyyny hänen ja muun maailman välillä. Opin menemään väliin, kun tappelu uhkasi.

Terveyskeskusta ohittaessani muistin, miten kahden viikon seurustelun jälkeen päädyimme sinne päivystykseen paikkamaan exän nyrkkiä, kun hän oli iskenyt sen lasista läpi. Silloin minun olisi pitänyt ymmärtää lähteä, mutta enhän minä ymmärtänyt.

Toisaalta: jos olisin ymmärtänyt, minulla ei olisi esikoistani. Eikä ehkä kahta muutakaan tytärtäni. En olisi ehkä rakastunut nykyiseen mieheeni ja heidän isäänsä, jollei minulla olisi ollut traumaattista parisuhdetta taustalla.

Helvettiä kesti lähes kymmenen vuotta. Erosimme välillä, mutta palasimme yhteen ja saimme lapsen. Olin niin naiivi, että uskoin parisuhteen siitä elpyvän, mutta meno yltyi vain hurjemmaksi. Kun esikoinen täytti kolme, exä oli mielestään hakannut minua tarpeeksi ja jätti minut toisen naisen takia.

Menin aivan murusiksi. Laihduin toistakymmentä kiloa, kärsin unettomuudesta, masennuksesta ja ahdistuksesta. Piti oikein syödä hetki mielialalääkkeitä, kun ahdistus oli niin voimakasta.

Kesällä erosta oli puoli vuotta. Istuin erään mukavan miehen vespan kyydissä ja huristimme Nekalan puoleista Iidesjärven rantaa kohti Hervantaa. Oli aurinkoinen aamu, pidin miestä vyötäisiltä ja vaatteemme lepattivat leppeässä ajoviimassa.

Yhtäkkiä tajusin, että en istuisi juuri nyt tässä, että en kokisi tätä hetkeä, jos exä ei olisi lähtenyt. Sillä hetkellä tiesin selviäväni.

Ahdistuksen ja surun hetkiä tuli vielä tuonkin jälkeen, mutta enää en olisi ottanut exää takaisin. Surin menetettyjä unelmia ja hukattuja vuosia, en häntä.
.




sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Slipping through my fingers

Keskimmäinen tyttäreni sai eilen peruskoulun päättötodistuksen. Kuopus aloittaa ensi syksynä yläasteella. Esikoinen suunnittelee matkaa toiselle puolen maapalloa. Meillä ei ole enää pieniä lapsia.

Kun lapset olivat pieniä, aika kului hitaasti. Elämän täyttivät viemiset ja hakemiset ja kokonaisvaltainen läsnäolo. Aina oli jokin juttu, jossa tarvittiin äitiä ja isää. Viikot olivat sen verran kuormittavia ja aikataulutettuja, että viikonloput pääsääntöisesti rauhoitimme menoilta. Kolmen lapsen kanssa reissaamisessa oli omat mutkansa, joten valitsimme reissut tarkkaan.

Lasten koulunaloitukset olivat isoja muutoksia, koska ne tarkoittivat myös itsenäistymistä ja omaa vastuunottoa. Kaikki tyttäreni ovat ottaneet hyvin vastuuta harrastuksistaan ja koulunkäynnistään, joten meidän ei ole tarvinnut vahtia läksyjä tai puuttua harrastuksen kulkuun.

Liian varhaisesta itsenäistämisestä puhutaan paljon. Olen aika ajoin miettinyt, olemmeko edellyttäneet lapsilta liikaa, kun heidän on edellytetty huolehtivan itse läksyistään ja kulkevan itse harrastuksiinsa. Työkaveri tekee 14-vuotiaan kanssa läksyt ja kuljettaa tätä harrastukseen.

Olen kuitenkin luottanut siihen, että lapset osaavat pyytää tukea, jos kokevat sitä tarvitsevansa. Emme puolison kanssa ole uraihmisiä, jotka olisivat olleet paljon poissa kotoa tai tehneet työtä yötä myöten. Meillä on jotain niinkin vanhanaikaista kuin työajat. Olemme myös raittiita ja tolkuissamme, eivätkä omat ongelmamme vie kaikkea aikaamme.

Kuopus on itsenäistynyt nopeammin kuin isot siskot, koska hänellä on ollut isoissa siskoissa valmis malli. Esikoisella on ollut tienraivaajana kaikken vaikeinta, ja häntä on saatettu ehkä pidempään kuin nuorempia pitää saattaa. Olemme ilmeisesti kuitenkin onnistuneet, koska nyt hän suunnittelee matkustavansa yksin maailman toiselle puolelle puoleksi vuodeksi. 4-vuotiaana lapsi ei uskaltanut hakea mainosilmapalloa ilman perusteellista rohkaisua .

Eilinen juhlapäivä oli tunteikas. Kuopus hyvästeli häntä kuusi vuotta opettaneen opettajan ja luokan, jonka oppilaista osa on ollut hänen kanssaan samassa päiväkotiryhmässä 3-vuotiaasta asti. Ensi vuonna häntä odottaa uusi luokka ja uudet opettajat.

Keskimmäinen aloittaa lukion. Koulumatka pitenee nykyisestä huomattavasti. Sekä elin- että kaveripiiri laajenee.

Eilen illalla nukkumaan menessä kuopus alkoi kyynelehtiä. Hän ei halua kasvaa isoksi. Aamulla mieli oli jo muuttunut.

Minä olen haikea. On ihanaa, kun lapset kasvavat ja valmistautuvat omaan itsenäiseen elämäänsä. Ja samalla mietin, miten ihmeessä aika on mennyt näin nopeasti. Vastahan minulla oli kolme pientä lasta, joiden kanssa liikkuminen kauppakeskuksessa oli vaikeaa, kun ne eivät pysyneet ruodussa.