torstai 9. kesäkuuta 2016

Menneisyyden haamut

Kirjoitan tätä Tampereella.

Tampere on minulle tärkeä kaupunki. Täällä elin suurimman osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Opiskelin, kasvoin aikuiseksi ja sain ensimmäisen lapseni.

Tämä kaupunki ei lähde minusta koskaan, vaikka olen jo yli puolet elämästäni asunut jossain muualla.

Tulen Tampereelle aina mielelläni. Minulla on paljon hyviä ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät Tampereeseen tavalla tai toisella.

Sitten on niitä toisia muistoja. Nekin puskevat pintaan, kun tulen tänne. Niitä en muista oikeastaan missään muualla. Helsinkiin muuton jälkeisinä vuosina ne ahdistivat. Nykyään tuntuu siltä kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle ihmiselle, joka on kertonut ne minulle.

Tänään ajoin taksilla läheltä minun ja entisen mieheni ensimmäistä yhteistä kotia. Muistin äkkiä, miten kävelin kerran keskustasta kotiin pitkin Hatanpään valtatietä, kun olimme jälleen kerran riitautuneet baarissa.

Syytä en muista, mutta luultavasti se oli se sama kuin useimmiten. Exä joi liikaa ja alkoi haastaa riitaa jonkun kanssa. Alkuaikoina se olin minä, mutta sittemmin opin luovimaan ja ennakoimaan. Minusta tuli tyyny hänen ja muun maailman välillä. Opin menemään väliin, kun tappelu uhkasi.

Terveyskeskusta ohittaessani muistin, miten kahden viikon seurustelun jälkeen päädyimme sinne päivystykseen paikkamaan exän nyrkkiä, kun hän oli iskenyt sen lasista läpi. Silloin minun olisi pitänyt ymmärtää lähteä, mutta enhän minä ymmärtänyt.

Toisaalta: jos olisin ymmärtänyt, minulla ei olisi esikoistani. Eikä ehkä kahta muutakaan tytärtäni. En olisi ehkä rakastunut nykyiseen mieheeni ja heidän isäänsä, jollei minulla olisi ollut traumaattista parisuhdetta taustalla.

Helvettiä kesti lähes kymmenen vuotta. Erosimme välillä, mutta palasimme yhteen ja saimme lapsen. Olin niin naiivi, että uskoin parisuhteen siitä elpyvän, mutta meno yltyi vain hurjemmaksi. Kun esikoinen täytti kolme, exä oli mielestään hakannut minua tarpeeksi ja jätti minut toisen naisen takia.

Menin aivan murusiksi. Laihduin toistakymmentä kiloa, kärsin unettomuudesta, masennuksesta ja ahdistuksesta. Piti oikein syödä hetki mielialalääkkeitä, kun ahdistus oli niin voimakasta.

Kesällä erosta oli puoli vuotta. Istuin erään mukavan miehen vespan kyydissä ja huristimme Nekalan puoleista Iidesjärven rantaa kohti Hervantaa. Oli aurinkoinen aamu, pidin miestä vyötäisiltä ja vaatteemme lepattivat leppeässä ajoviimassa.

Yhtäkkiä tajusin, että en istuisi juuri nyt tässä, että en kokisi tätä hetkeä, jos exä ei olisi lähtenyt. Sillä hetkellä tiesin selviäväni.

Ahdistuksen ja surun hetkiä tuli vielä tuonkin jälkeen, mutta enää en olisi ottanut exää takaisin. Surin menetettyjä unelmia ja hukattuja vuosia, en häntä.
.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti