sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Slipping through my fingers

Keskimmäinen tyttäreni sai eilen peruskoulun päättötodistuksen. Kuopus aloittaa ensi syksynä yläasteella. Esikoinen suunnittelee matkaa toiselle puolen maapalloa. Meillä ei ole enää pieniä lapsia.

Kun lapset olivat pieniä, aika kului hitaasti. Elämän täyttivät viemiset ja hakemiset ja kokonaisvaltainen läsnäolo. Aina oli jokin juttu, jossa tarvittiin äitiä ja isää. Viikot olivat sen verran kuormittavia ja aikataulutettuja, että viikonloput pääsääntöisesti rauhoitimme menoilta. Kolmen lapsen kanssa reissaamisessa oli omat mutkansa, joten valitsimme reissut tarkkaan.

Lasten koulunaloitukset olivat isoja muutoksia, koska ne tarkoittivat myös itsenäistymistä ja omaa vastuunottoa. Kaikki tyttäreni ovat ottaneet hyvin vastuuta harrastuksistaan ja koulunkäynnistään, joten meidän ei ole tarvinnut vahtia läksyjä tai puuttua harrastuksen kulkuun.

Liian varhaisesta itsenäistämisestä puhutaan paljon. Olen aika ajoin miettinyt, olemmeko edellyttäneet lapsilta liikaa, kun heidän on edellytetty huolehtivan itse läksyistään ja kulkevan itse harrastuksiinsa. Työkaveri tekee 14-vuotiaan kanssa läksyt ja kuljettaa tätä harrastukseen.

Olen kuitenkin luottanut siihen, että lapset osaavat pyytää tukea, jos kokevat sitä tarvitsevansa. Emme puolison kanssa ole uraihmisiä, jotka olisivat olleet paljon poissa kotoa tai tehneet työtä yötä myöten. Meillä on jotain niinkin vanhanaikaista kuin työajat. Olemme myös raittiita ja tolkuissamme, eivätkä omat ongelmamme vie kaikkea aikaamme.

Kuopus on itsenäistynyt nopeammin kuin isot siskot, koska hänellä on ollut isoissa siskoissa valmis malli. Esikoisella on ollut tienraivaajana kaikken vaikeinta, ja häntä on saatettu ehkä pidempään kuin nuorempia pitää saattaa. Olemme ilmeisesti kuitenkin onnistuneet, koska nyt hän suunnittelee matkustavansa yksin maailman toiselle puolelle puoleksi vuodeksi. 4-vuotiaana lapsi ei uskaltanut hakea mainosilmapalloa ilman perusteellista rohkaisua .

Eilinen juhlapäivä oli tunteikas. Kuopus hyvästeli häntä kuusi vuotta opettaneen opettajan ja luokan, jonka oppilaista osa on ollut hänen kanssaan samassa päiväkotiryhmässä 3-vuotiaasta asti. Ensi vuonna häntä odottaa uusi luokka ja uudet opettajat.

Keskimmäinen aloittaa lukion. Koulumatka pitenee nykyisestä huomattavasti. Sekä elin- että kaveripiiri laajenee.

Eilen illalla nukkumaan menessä kuopus alkoi kyynelehtiä. Hän ei halua kasvaa isoksi. Aamulla mieli oli jo muuttunut.

Minä olen haikea. On ihanaa, kun lapset kasvavat ja valmistautuvat omaan itsenäiseen elämäänsä. Ja samalla mietin, miten ihmeessä aika on mennyt näin nopeasti. Vastahan minulla oli kolme pientä lasta, joiden kanssa liikkuminen kauppakeskuksessa oli vaikeaa, kun ne eivät pysyneet ruodussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti